Minua harmittaa aina, kun jossain näkee akupunktion leimattavan huuhaaksi, samaan kategoriaan vaikkapa homeopatian kanssa, mihin se ei todellakaan kuulu. Tällainen näkemys osoittaa, ettei sen esittäjä ymmärrä mitään myofaskiaalisista triggerpisteistä, eikä siten voi ymmärtää juuri lääketiedettäkään, koska triggerpisteet ovat lääketieteessä aivan peruskonsepteja.

Miksi akupunktio luokitellaan usein humpuukiksi? Tähän lienee kaksi pääsyytä.

1) Akupunktio perustuu melkoisen hassulta kuulostavaan teoriaan chi-energioiden sun muiden virtauksista ja meridiaaneista, mikä tietenkään ei ole tieteellistä.

2) Joissain tutkimuksissa akupunktiosta ei ole ollut apua tai se ei ole auttanut enempää kuin valeakupunktio (eli väärien paikkojen pistely).

Luulen, että usein kyseessä on myös epävirallinen syy numero 3: akupunktio nyt vain “kuulostaa huuhaalta”. Miten muka ihmisen törkkiminen neuloilla voisi auttaa yhtään mihinkään? Jälleen kerran totean, että jos et tiedä mitään triggerpisteistä, lue Myofascial Pain and Dysfunction: The Trigger Point Manual, jossa on 1500+ sivua tiukkaa asiaa ja useita tuhansia lähdeviitteitä.

1:ssä ja 2:ssa on paljolti kyse samasta asiasta. Akupunktio on tuhansia vuosia vanha hoitomuoto. Silloin oli luontevaa selittää ihmisen terveyttä erilaisilla energioilla ja meridiaaneilla. Kulttuurisidonnainen tapa selittää lääketieteellisiä ilmiöitä ei kuitenkaan ole huuhaata, mitä on selvitetty hyvin esimerkiksi kirjassa Preventing Misdiagnosis of Women: A Guide to Physical Disorders That Have Psychiatric Symptoms.

“Meridiaanit” ovat kuitenkin siinä mielessä tieteellinen ilmiö, että ne yhdistyvät tapaan, jolla triggerpisteet välittävät heijastekipua (ilmiö joka puolestaan on erittäin hyvin dokumentoitu). Tietenkään fysiatrit eivät käytä termiä meridiaani, mutta periaate on sama. Tästä on kirjoittanut hyvän tieteellisen artikkelin mm. Mayo Clinicin Peter T. Dorsher.

Näiden tuhansien vuosien myötä akupunktiolla on hoidettu varmasti myös monia sellaisia vaivoja, joihin siitä ei todellisuudessa ole apua tai saatu apu perustuu ainoastaan lumevaikutukseen, jolloin valeakupunktiokin voi auttaa (sinänsä “valeakupunktio” on vähän hassu käsite, koska ihmistä kuitenkin pistellään neuloilla, jolloin on mahdoton osoittaa, että tämä toiminto olisi todellinen lumeverrokki).

Akupunktion tutkiminen on myös haasteellista, koska samaan vaivaan voidaan käyttää useita eri akupunktiopisteitä. Niinpä yksi tutkimus ei välttämättä osoita, ettei akupunktio auta vaikkapa tietyntyyppiseen selkäkipuun vaan ainoastaan sen, ettei tietyn akupunktiopisteen neulaaminen auta. Hankalaa.

Se, ettei akupunktio todennäköisesti auta läheskään kaikkeen mihin sen väitetään tepsivän, ei tarkoita, ettei se auttaisi mihinkään, vaikka jotkut tällaisen erikoisen johtopäätöksen vetävätkin. Monia lääkkeitäkin on markkinoitu käyttötarkoituksiin, mihin ne ovat osoittautuneet tehottomiksi.

Akupunktion tehosta oli hiljattain hyvä artikkeli New York Timesissä, joka perustuu huolella tehtyyn katsausartikkeliin erilaisista tutkimuksista ja niiden raakadatasta, minkä koostamiseen meni vuosia. Katsaus totesi, että akupunktion teho valeakupunktioon verrattuna on selvä, joskaan ei erityisen voimakas käytännön kannalta.

Aiemmin akupunktion vaikutusta selitettiin ennen kaikkea sen vapauttamilla endorfiineilla. Itse pidän paljon mielekkäämpänä löydöksenä sitä, että se vapauttaa adenosiinia, joka lievittää tulehdusta.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti ymmärtää konseptia, suosittelen tutustumaan myofaskiaalisiin triggerpisteisiin. Länsimaisessa lääketieteessä yksi yleisimmistä hoidoista niihin on on lidokaiinipistokset eli triggerpisteinjektiot. Toisinaan käytetään kuitenkin hoitoa nimeltä dry needling eli kuivaneulaus, jossa ei ruiskuteta mitään, vaan käytetään tyhjää injektioneulaa.

Triggerpisteissä on erityisen mielenkiintoista se, miten nämä lihasperäiset ongelmat voivat aiheuttaa monia erilaisia oireita kuten huimausta, näköhäiriöitä, tinnitusta, vatsavaivoja, oksentelua, seksuaalisia ja urologisia vaivoja jne. On dokumentoitu (PDF) jopa tapaus, jossa triggerpisteet aiheuttivat näön menetyksen ja triggerpisteinjektiot palauttivat näön!

Koska asun nykyään Hollannissa ja kritisoin kirjoissani (niin tietokirjoissa kuin romaaneissanikin) paljon Suomen terveydenhuoltoa, moni on kysynyt minulta, miten Suomen ja Hollannin terveydenhuolto eroavat toisistaan. Niinpä kirjoitin tällaisen yhteenvedon.

Tämä teksti perustuu siihen, että olen asunut Hollannissa nyt reilu kaksi vuotta, pariin Hollantia käsittelevään tietokirjaan, tiedotusvälineiden seuraamiseen sekä keskusteluihin pitkäaikaissairaiden tuttavieni, lääkäreiden ja erään tuntemani lääketieteen opiskelijan kanssa.

Koska kokemuspiirini on rajallinen, en voi taata, että kaikki tiedot ovat oikeita tai että mitään suuria eroja ei ole jäänyt mainitsematta. En ole ollut esimerkiksi sairaalassa potilaana (vain polilla), vaikka eräs lääkäri yrittikin minut sinne saada viikkokausiksi. Käsittelen tässä pääasiassa käytännön eroja potilaan näkökulmasta, en esimerkiksi budjettikysymyksiä, palkkausta jne.

En siis todellakaan väitä, että kaikki nämä erot olisivat Hollannin eduksi, mutta merkittävä osa kuitenkin on.

Tärkeimmät erot

• Yksityistä tai julkista terveydenhuoltoa ei ole varsinaisesti olemassa. Kaiken hoidon maksaa yleensä pakollinen sairausvakuutus, erikoislääkärille tosin vain, jos on lähete. Erityisen kalliiden lääkäreiden palkkioista korvataan yleensä vain osa.
• Pakollinen sairausvakuutus korvaa kokonaan myös käytännössä kaikki lääkkeet. (Paitsi masennuslääkkeitä ei enää jostain syystä, eikä e-pillereitä, eikä minun beetasalpaajaani…) Jokin omavastuu on, mutta se on vuosikohtainen, ei resepti/hakukertakohtainen.
• Odotusajat ovat murto-osa Suomen vastaavista, niin yleislääkärille, erikoislääkärille kuin tutkimuksiinkin. Omalääkärille pääsee yleensä seuraavana päivänä, vaikka ei olisi kiire. Esim. pään magneettikuvaan jonotin Suomessa puoli vuotta, täällä 10 päivää.
• Lääkärit tutkivat huolellisemmin, periaatteena on, ettei saa määrätä mitään (esim. masennuslääkkeitä) tekemättä huolellista tutkimusta.
• Elämänlaatuun, toimintakykyyn ja psykososiaaliseen tukeen panostetaan selvästi enemmän (esim. saattohoito, apuvälineet, fysioterapia, kuntoutus, omaisten tukeminen, seksuaalisuus, sairaaloiden viihtyvyys, hammaslääkäripelko jne)

Paljon on toki myös pienempiä eroja:

Lääkärit

• Yleislääkärin tyypillinen vastaanottoaika on 10 minuuttia (Suomessa ainakin ennen vähän enemmän?).
• Vaihtoehtolääkäreitä (jotka esimerkiksi painottavat ravitsemusta, hormoneja ja lisäravinteita) on selvästi enemmän, jostain syystä etenkin pienissä kylissä. Löytyy myös vaihtoehtoapteekkeja, -hammaslääkäreitä jne.
• Lääkärien kanssa pääsee usein juttelemaan puhelimessa. Esimerkiksi pääsin puhumaan eräälle lääkärille, jonka vastaanotolle halusin, mutta hän suositteli, että menen ennnemmin toiselle lääkärille. Puhuin tämän kanssa puhelimessa ennen vastaanottoa. Myöhemmin vaihdoin kolmannelle lääkärille, jonka kanssa pääsin jälleen juttelemaan ennen käyntiä. Myös puhelinvastaanottoja käytetään paljon, mutta nämä olivat maksuttomia keskusteluita.
• Osa oppilaista pääsee lääkikseen koulutodistuksella, osa arvalla (vaatii ilmeisesti kuitenkin jonkin lähtötason, että pääsee arpajaisiin?).
• Lääkärit mainostavat itseään paljon netissä ja heitä voi myös arvioida netissä. Lääkärit käyttävät myös paljon sosiaalista mediaa, ainakin Twitteriä.
• Koska etäisyydet ovat lyhyempiä (ja joukkoliikenne toimii mainiosti pikkupaikkakunnillakin), on melko yleistä matkustaa toiselle paikkakunnalle lääkäriin, kuten itsekin teen. Joidenkin suosittujen lääkäreiden vastaanotto on aivan pikkukylässä.

Hoidot

• Useimmat reseptilääkkeet ovat jonkin verran halvempia kuin Suomessa, jotkut todella paljonkin halvempia, esim. alle puolet Suomen hinnasta. Käytännössä tällä ei ole suurta merkitystä, koska vakuutus korvaa lähes kaikki lääkkeet.
• Reseptit kirjoitetaan yleensä lääkärin lehtiöpaperille, joskus tulostetaan. Ei mitään leimoja! Resepti tulee kerralla tyhjäksi, eikä sitä saa itselleen sen jälkeen. Joissain apteekeissa reseptinsä voi uusia netin kautta.
• Reseptivapaita valmisteita on enemmän. Reseptivapaita lääkkeitä saa myös kemikaliosta ja ruokakaupasta, kuten useimmissa(?) maissa. Kemikalioita on joka paikassa, ketjujakin taitaa olla puoli tusinaa. Toisaalta jotkut Suomessa reseptivapaat tuotteet (mm. ketokonatsolihilseshampoo!) vaativat reseptin.
• Apuvälineitä kuten pyörätuoleja, sähkömopoja ja kuulokojeita käytetään paljon enemmän.
• Erilaiset vaihtoehtohoidot ovat varsin näkyvästi esillä. Homeopatia ja kiinalainen lääketiede ovat melko suosittuja. Aika moni vaihtoehtolääkäri käyttää kelaatiohoitoa etenkin sydänsairauksiin.
• B12-vitamiini on kova juttu vaihtoehtolääkärien keskuudessa. Löytyy jopa siihen erikoistuneita lääkäreitä sekä järjestö.

Tutkimukset

• Laboratorioita on käsittääkseni selvästi enemmän ja tarjolla olevien kokeiden määrä suurempi.
• D-vitamiinin mittaaminen verestä näyttää olevan yleinen tutkimus, kuten kuuluukin.
• Verikokeita pystytään jostain syystä ottamaan kerralla paljon useampia samasta pullosta, eli verta tarvitaan vähemmän.
• Rakenteellisia ongelmia tunnutaan löytävän paremmin. (Ravasin Suomessa kymmenillä lääkäreillä, täältä minulta löydettiin ja hoidettiin reilussa vuodessa niskan retkahdusvamma sekä purentaongelma, joita kukaan ei ollut Suomessa noteerannut.)

Sairausvakuutus

• Kaikki sairausvakuutukset maksavat reilu sata euroa kuussa, mutta omavastuut, korvausten määrät sun muut vaihtelevat. Pienituloiset saavat jotain tukea vakuutuksen hankkimiseen. Järjestelmä on kuitenkin muuttumassa tuloriippuvaiseksi.
• Läheskään kaikki vakuutukset eivät korvaa hammashoitoa. Jotkut korvaavat hammashoidon, mutta eivät oikomishoitoa.
• Vakuutus korvaa osan ns. vaihtoehtohoidoista, toki vakuutuksesta riippuen.
• “Pro-life-vakuutus” ei korvaa aborttia, eutanasiaa eikä sukupuolenkorjaushoitoa.

Muuta

• Lähes kaikki äidit synnyttävät kotonaan, paitsi riskisynnyttäjät. Vakuutus ei edes korvaa sairaalasynnytystä, ellei ole riskiryhmässä.
• Äitiyslomat ovat selvästi lyhempiä, vain neljä kuukautta, josta kuukausi ennen synnytystä. Lähes kaikki naiset ovat osa-aikatyössä. Päiväkotihoitoa voi käsittääkseni useimmissa paikoissa ostaa varsin joustavasti, vaikkapa puoli päivää maanantaina, koko päivä keskiviikkoisin ja perjantaisin.
• Eutanasia on melko tavallinen juttu, jonka valitsee noin pari prosenttia ihmisistä (tähän on laskettu vain aktiivinen eutanasia). Monissa sairaaloissa on eutanasiakonsultteja. Vakuutusoikeudellisesti eutanasia on luonnollinen kuolema perussairauteen. Käsittääkseni eutanasian voi kuitenkin saada myös ei-tappavaan sairauteen.
• Erilaiset potilasjärjestöt ja sairauksiin keskittyvät hyväntekeväisyysjärjestöt ovat varsin näkyviä esim. ulkomainoksissa, järjestämällä tapahtumia jne.

Sain Emiliiltä tällaisen tunnustuksen. Kiitos!

Tunnustukseen kuuluisi, että pitäisi jakaa se eteenpäin kahdeksalle blogaajalle, mutta minä olen aina ollut huono näissä. Suosikkiblogini löytyvät kaikki blogrollistani tuossa oikeassa reunassa (siinä on tosin muitakin sivustoja kuin vain blogeja), suosittelen tutustumaan niihin. Mukana tietysti myös Emiliin mielenkiintoinen blogi – hän on proviisori, joka on ryhtynyt toimittajaksi. Yksi suosikkiblogeistani on englanninkielinen The Kafka Pandemic, joka käsittelee sitä, miten kafkamaisen absurdia lääke”tiede” voi pahimmillaan olla.

Tunnustukseen kuului, että pitää kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa. Koska tämä blogi käsittelee lääketiedettä, nämä eivät ole satunnaisia asioita, vaan liittyvät terveyteen sekä lääketiedekirjoittamiseeni. Jos haluat tietää enemmän minusta noin muuten, suosittelen lukemaan toista blogiani Maijan ilmestykset.

1. Kamalin ei-krooninen sairaus, jonka olen sairastanut, oli parainfluenssa syksyllä 2004. Olin viisi viikkoa kipeänä, josta kaksi viikkoa kovassa kuumeessa. Erittäin kivulias imusolmuketurvotus, hirveitä yskänkohtauksia, röörit täysin tukossa jne. Sain silmätulehduksen, poskiontelontulehduksen ja korvatulehduksen ja veikkaisin minulla olleen keuhkokuumeenkin, mutta olin silloin niin kipeä etten tajunnut.

2. Olen kirjoittanut sisustuslehteen artikkelin lääkärikeskuksesta, jossa kävin lääkärillä. Se oli hieman kummallista.

3. Liityin viime vuonna Suomen terveystoimittajiin. Siitä on ollut monenlaista hyötyä, mutta saamani postin määrä on moninkertaistunut, mikä on joskus aika rasittavaa. Tiedotteita, kutsuja ja muistutuksia kutsuista satelee kymmeniä viikossa sähköpostiin ja monet tahot lähettävät kutsujaan ja lehtiään minulle postitse tänne Hollantiin asti.

4. Olen kirjoittanut trilogian romaaneja, jotka käsittelevät vammaisuutta ja pitkäaikaissairauksia. Kahdessa ensimmäisessä “pääsairaus” on CFS/ME (tai ensimmäisessä vaihtoehtoisesti krooninen borrelioosi), kolmannessa, joka toivottavasti ilmestyy ensi vuonna, Ehlers-Danlosin oireyhtymä. Kirjoissa tulee vastaan myös esimerkiksi autismia, masennusta, syömishäiriöitä ja nivelpsoriaasia, jopa BIID.

5. Kirjoitin ensimmäisen lääketiedekirjani (CFS:n ja fibromyalgian hoito -kirjan ensimmäisen version) vahingossa. Siitä piti tulla pelkkä tulostettava esite!

6. Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjan idea tuli lomamatkalla Hollannissa heinäkuussa 2009. Rustailin mukana olleen lehtiön täyteen muistiinpanoja. Muutin Hollantiin syyskuussa 2010, jossa sitten itse kirjankin kirjoitin.

7. Aina kun saan lääketiedekirjan valmiiksi, lupaan pyhästi, ettei enää koskaan, sen verran rankka urakka se on. Sitten kuitenkin löydän itseni samasta suosta.

8. Minulta tulee toivottavasti ensi vuonna uusi lääketiedekirja. Kiinni mm. apurahoista sun muista.

P.S. Blogaustahti on nyt tällä hetkellä hieman hitaampaa, syynä pahentuneet terveysongelmat sekä uuden romaanin kirjoitustyö. (Kyllä, siinäkin käsitellään useita eri sairauksia – mihin sitä tiikeri raidoistaan pääsisi.)

Jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki huonot elintavat pitäisi panna verolle. Tupakoijille, alkoholisteille ja lihaville pitäisi rapsauttaa lisämaksut heidän saamiensa elintapasairauksien hoidosta, etteivät ne koituisi julkisessa terveydenhuollossa muiden maksettaviksi.

Esimerkkikommentti hollantilaisen verkkosivuston kommenteista jokin aika sitten: “Why should an employer have to pay for employees risky life style. This includes smoking, alcoholism, drug use, being overweight risky sexual behavior etc.” Ihan samanlaisia näkee Suomessakin.

Jos ei puututa nyt siihen, että esimerkiksi lihavuuden terveyshaitat ovat yleisestä käsityksestä huolimatta kaikkea muuta kuin selvät, niin yksi asia pistää silmään. Maksumiehiksi vaaditaan päihteidenkäyttäjiä tai lihavia, mutta ei koskaan stressaajia.

Stressin haitoista kerrotaan yksityiskohtaisemmin Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani (ja tietenkin monessa muussakin lähteessä), mutta lyhyesti tiivistettynä stressi voi laukaista monenlaisia vaivoja ja pahentaa lähes kaikkia sairauksia diabeteksestä MS-tautiin.

Hyvin monet eläinlajit voivat jopa kuolla akuuttiin stressiin. Esimerkiksi simpanssille pelkkä vuorokauden erotus emosta usein riittää (lähde: Roger Foutsin kirja Next of Kin: My Conversations With Chimpanzees). Ihminen on siitä poikkeuksellisen kestävä eläinlaji, että akuutti stressi harvemmin tappaa, mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi aiheuttaa pysyviä vaurioita.

Ihmisen elämässä on toki monenlaista stressiä, jolta ei voi välttyä. Rahahuolet, muutot, sairaudet, erot, läheisten kuolemat… Monet tärkeät ammatit voivat olla erittäin stressaavia, kuten vaikkapa opettajan tai sairaanhoitajan työ. Omaa asennoitumistaan stressiin voi muuttaa, mutta kokonaan stressiä on yleensä vaikea poistaa, eikä onneksi tarvitsekaan, sillä pienestä stressistä voi olla hyötyäkin.

Oma lukunsa ovat kuitenkin elämäntapastressaajat, jotka tekevät liikaa töitä, vaikka ei olisi pakko, ja tekevät niitä töitä käytännössä myös vapaa-ajallaan, myös mielessään. Miksei heitäkin saman tien verotettaisi?

(Tämä postaus ei ollut kannanotto sen puolesta, että elämäntapoja oikeasti alettaisiin verottaa, vaan siitä, että usein puhutaan vain tupakoinnin, alkoholin ja ylipainon, ehkä huonon ravinnonkin haitoista, vaikka stressi on niiden veroinen terveysriski. Veikkaan myös, että ihmiset jotka koko ajan valittavat asioista ovat keskivertoa pahempia stressaajia.)

Monelle on yllätys, että luonnostaan punainen tukka voi vaikuttaa terveyteen. Tai kyse ei tietenkään ole hiusten väristä sinänsä, vaan geeneistä, jotka ovat sekä hiusten värin että muiden ominaisuuksien takana.

Kyse on tietyistä melanokortiini 1 -reseptorin (MRC1) geenimuodoista, joita punahiuksisilla usein on. Ne voivat lisätä esimerkiksi ihosyövän (niin melanooma kuin muutkin ihosyövät) riskiä, mikä tuskin yllättää ketään punapäätä, sen verran herkkiä he yleensä ovat auringolle.

Yllättävämpää voi olla, että punapäiden on epäilty olevan alttiimpia saamaan myös esimerkiksi MS-tauti ja endometrioosi, vaikka näyttö on toistaiseksi hyvin vähäistä. MS-taudin riskin on epäilty liittyvän auringon välttelyyn ja siten alhaisempiin D-vitamiiniarvoihin. Myös yhteyttä Touretten oireyhtymään on ehdotettu hyvin alustavien numeroiden perusteella.

Punaiset hiukset näyttävät yhdistyvän useisiin tekijöihin, jotka aiheuttavat ongelmia leikkauksien yhteydessä. Punatukkaiset ovat herkempiä kylmä- ja kuumakivuille ja paikallispuudute lidokaiini tehoaa heihin heikommin. Kenties tämän takia punapäillä näyttää olevan enemmän hammaslääkärin ja etenkin hammaslääkärikivun pelkoa.

Myös midatsolaami, jota käytetään usein sedaatiossa esimerkiksi kolonoskopiassa ja hammasoperaatioissa näyttää olevan punahiuksisilla vähemmän tehokasta. Toisaalta tuore tutkimus ei havainnut eroa nukutusaineiden tehossa tai palautumisajassa.

Eräässä tutkimuksessa punapäät ilmoittivat kärsivänsä mustelmista hieman enemmän kuin muun väristen hiusten omistajat, mutta syytä tälle ei löytynyt tutkituista hyytymisarvoista (kenties syy on ihon tai verisuonten rakenteessa?).

Tietääkseni ei ole tutkittu, vaikuttaako hiusten väri persoonallisuuteen tai temperamenttiin, kuten perinteisesti on uskottu, vaikka siitä on tehty jotain tutkimuksia, miten hiusten väri vaikuttaa ulkopuolisen arvioijan käsitykseen ihmisen luonteesta.

The Stranger -sanomalehdessä oli hiljattain juttu Münchausenin oireyhtymästä ja erityisesti “Internet-Münchausenista” (Münchausen by Internet), jossa ihmiset kehittelevät itselleen (tai lapsilleen) sairauksia ja blogaavat niistä saadakseen huomiota. Uśein tarina loppuu dramaattiseen kuolemaan.

Itse tutustuin ensimmäiseen Münchausen-tapaukseeni jo yläasteella. Näin Asematunnelissa, kuinka eräs koulussani ollut tyttö sai kavereidensa keskellä dramaattisen kohtauksen ja kaatui maahan. Tätä lääkittiin Buranalla tms. Hänellä oli kuulemma parantumaton syöpä.

Yhtenä päivänä kuulin kavereiltani (kaikki olivat eri koulussa), että tyttö oli menossa leikkaukseen (joka ei tietenkään ollut Helsingissä). Minä huomautin, että hän oli kyllä koulussa. Kaverini eivät aluksi uskoneet minua, mutta lopulta valheiden vyyhti paljastui. Tyttö oli vielä valehdellut itsensä kolme vuotta vanhemmaksi kuin oli. En tiedä, miten hän olisi onnistunut poikaystävälleenkin huijaamaan esimerkiksi leikkausarvet…

Nykyisin huijaaminen on tietysti helpompaa, koska sen voi tehdä verkossa. Itse aikoinaan käytin DeviantART-sivustoa, jonka ylläpitäjistä ja tunnetuista käyttäjistä useammalla on ollut syöpä. Jotkut näistä ovat tositarinoita, ainakin kaksi entistä ylläpitäjää paljastettiin feikeiksi ja useamman muun epäilen olleen huijausta.

Ongelma on tietysti se, että nämä huijarit jättävät varjonsa myös aidosti sairaisiin. Moni oikeasti sairas saa blogeihinsa kommentteja, että olet huijari, sinun tarinasi ei ole totta. Se ei tunnu kivalta.

Mistä tunnistaa huijauksen?

Mistä sitten voi tietää, kuka syöpäpotilas on oikeasti kipeä ja kuka ei? Hyvä kysymys.

Monilla on tapana valehdella todella dramaattisesti kaikesta elämässään. Heitä on pahoinpidelty ja hyväksikäytetty, on ollut keskenmenoja ja keskoslapsia, he ovat monesti orpoja, joiden perhe on traagisesti menehtynyt ja joku on ottanut heidät suojiinsa. Usein tämä toinen myös postailee heidän tunnuksillaan, kun he ovat koomassa tai kamppailevat hengestään. Yllättävän usein heillä on (identtisiä) kaksossisaruksia.

Kamalan sairauden lisäksi heillä menee kaikki muukin huonosti, rahaa ei ole ja ainoa jäljellä oleva perheenjäsen on kuolemassa syöpään, mutta sankarillisesti he puurtavat eteenpäin. He ovat tyypillisesti aiemmin selviytyneet useista onnettomuuksista sairauksista, leikkauksista, hoidon komplikaatioista tai sairauden pahenemisista kuin ihmeen kaupalla. He ovat silti usein erittäin hyvännäköisiä, lahjakkaita, uhrautuvaisia ja yleensä menestyivät koulussa.

Tunnen monia ihan oikeita ihmisiä, joihin pätevät useat muut kriteerit, jopa perheitä, joissa on useita syöpäpotilaita, mutta kukaan heistä ei kyllä ole orpo. Mikä ei tietysti tarkoita, etteikö Internetissä voisi olla oikeitakin syöpäsairaita, joiden koko perhe on kuollut tulipalossa heidän ollessaan lapsina, mutta ihan hirveästi heitä ei varmaan ole. Toivottavasti.

Tietysti epäilyksen herättävät tarinat, joissa on epäjohdonmukaisuuksia, kuten tajunnan menetysten lääkitseminen Buranalla tai viiden veripussin saaminen tuosta vaan kesken työpäivän. Usein maallikon voi toki olla vaikeaa päätellä, mikä on oikeasti epäjohdonmukaista.

Jos sanoisin, että olen syönyt sairauteeni lääkkeitä, joiden virallinen käyttötarkoitus on alkoholivieroitus, kortikaalinen myoklonia, aivohalvauksen jälkitila tai eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun hoito, moni voisi siitäkin jo epäillä, että olen huijari, vaikka kaikkia olen oikeasti käyttänyt (ja useimmista on ollut apua).

Aina kannattaa olla epäileväinen, jos ihmiset keräävät sairautensa varjolla rahaa. Tällaisiakin on toki paljon ihan oikeita tapauksia. Münchausenista kärsivillä motiivi ei ole raha, vaan pelkästään se huomio. Mitä pahempi tai harvinaisempi sairaus, sitä parempi.

Voiko mihinkään luottaa?

Em. jutun hyytävin osuus kertoo Alexista, jolla oli HIV ja imusolmukesyöpä. Hänen tarinansa kuulosti epäuskottavalta, mutta Alexilla oli kuvia itsestään kaljuna pyörätuolissa, katetroituina, muissa letkuissa yms. Jotkut nettitutut olivat tavanneet hänet ja hänen äitinsäkin.

Alexkin oli kuitenkin feikki. Hän oli hankkinut kaikki välineet itse ja ajanut päänsä kaljuksi. Tämän jälkeen on vaikea olla miettimättä, että mihin sitä voi uskoa, kun kuvat sairastamisestakaan eivät kerro totuutta.

Lisää huijauksia kuvataan Warrior Eli Hoax Group -blogissa. Yksi älyttömimmistä on nainen, joka photoshoppasi rujosti mallilta hiukset pois (nolottaa katsoakin noita kuvia) ja loi 80(!) feikkitunnusta kavereikseen. Tosin suunnilleen yhtä paljon oli mielikuvitusystäviä myös eräällä fiktiivisellä perheellä, joka eli netissä syövän ja jatkuvien saippuaoopperamaisten tragedioiden täyttämää mielikuvituselämäänsä peräti 11 vuotta, samalla keräten lahjoituksia oikealle syöpäjärjestölle.

Hyviä artikkeleita aiheesta ovat julkaisseet myös esimerkiksi Guardian ja Wired.

Sairaushuijaukset Suomessa

Miten yleistä tämä on Suomessa? Minulle ei tule mieleen yhtään tunnettua tapausta. Eräs valesyöpäpotilas oli ilmeisesti Kuollut Jo Eilen, joka ei tosin ehtinyt valekuolemaan asti, eikä täyttä varmuutta huijauksesta käsittääkseni saatu, mutta kyllähän tuo teksti kuulostaa monessakin paikkaa oudolta.

Suomessa on vaikeampi huijata, koska jos ilmoittaa paikkakuntansa, ihmiset alkavat selvittää asiaa ja aika pian selviää, että sairaalassa X ei ole hoidettu koko vuonna yhtään sappitiehytsyöpää jne. Suomessa saippuaoopperamaiset tarinat myös menevät huonommin läpi. Mikä ei tietysti tarkoita, ettei huijauksia tapahtuisi.

Onko sinulla kokemusta valesairaista tai -kuolemista? Pitäisikö tällaisen olla rangaistavaa, vaikka ei olisi haettu taloudellista hyötyä?

Ostin kirjan Chililaastareita ja kylpypommeja Kirjatorin alennuskorista, koska olen aina pitänyt yrttikirjoista. BBC:ltä tutun James Wongin kirja esittelee lyhyesti kymmeniä erilaisia lääkeyrttejä ja sisältää runsaasti erilaisia reseptejä, nimensä mukaisesti esimerkiksi chililaastarit ja poreilevat kylpypommit, mutta myös erilaisia yrttijuomia, yskänlääkkeitä, höyryhengityksiä, kääreitä, kasvonaamioita ja ties mitä.

Kirjassa on paljon periaatteessa hyödyllistä tietoa sellaiselle jota aihe kiinnostaa, vaikka se valitettavasti onkin käännöskirja. Monissa resepteissä käytetään sellaisia yrttejä, joita en ole koskaan nähnyt Suomessa myytävän siltään (eikä niitä voi järkevästi itsekään kasvattaa). Toisaalta monia Suomessa hyvin perinteisiä luonnonyrttejä resepteissä ei hyödynnetä.

Lääketiedekääntäjänä olen aina kärppänä bongailemassa, onko tällaisessa kirjassa käännösvirheitä. Kyllähän niitä jonkin verran löytyi. Ihmeellisiä ilmauksia tyyliin “rakentavat solupuolustusta”, C-vitamiinijauhetta (powder) näkyi käännettynä niin jauhoksi kuin pulveriksikin ja yhdessä kohtaa virtsahappo (uric acid) oli kääntynyt väärin virtsan happoisuudeksi, mikä taas on aivan eri asia.

Lääkekasveja esittelevässä osuudessa harmitti, että kuvat ovat niin pieniä ja usein liian kaukaa otettuja, joten suuri osa niistä ei sovellu kasvien tunnistamiseen. Myös yrttien sivuvaikutuksista kerrotaan vain vähän, esimerkiksi mäkikuisman lääkeyhteisvaikutukset mainitaan, mutta aurinkoherkistävyyttä ei.

Aionko kokeilla jotain kirjan ohjeista? Ne nimessäkin mainitut kylpypommit kiinnostavat, sillä sellaiset ovat varsin kalliita kaupassa, vaikka ovatkin enimmäkseen ruokasoodaa. Voisi olla kiva lahjaideakin, vielä kun minulla on melkoinen kokoelma eteerisiä öljyjä.

Lääkekasveista kiinnostuneelle suosittelen ennemmin kotimaista teosta Mielen ja rakkauden kasvit, vaikka en siihenkään ollut täysin tyytyväinen.

Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjasta on nyt ilmestynyt varsinainen sähkökirja. Kyllä, kirjastahan on ollut jo pitkään myynnissä PDF-muotoinen e-kirja, mutta nyt on saatavilla myös ePub-kirja, jossa on useita etuja lukulaitteita käyttäville. Esimerkiksi kirjan sisäiset “kts. sivu XXX” -viittaukset on muutettu linkeiksi.

Kirja on myynnissä Elisa Kirjassa, iTunesissa sekä samassa ranskalaisessa verkkokaupassa kuin aiemminkin, jossa kirja on DRM-vapaa. Kahdessa jälkimmäisessä kaupassa on tällä hetkellä voimassa alennushinta 9,99 e. Eli kannattaa tilata pian!

Vaikka sinulla ei olisi lukulaitetta, ePub-tiedostoja voi lukea myös tietokoneella sekä useimmilla(?) älypuhelimilla. Ja PDF-muotoinen kirja, jota voi lukea tietokoneella, älypuhelimilla ja lukulaitteilla on yhä myynnissä tuolla ranskalaisessa kaupassa.

P.S. Sain muutama päivä sitten tiedon, että sain apurahan seuraavaa lääketiedekirjaani varten. Eli sellainen toivottavasti ilmestyy syksyllä 2013, aiheena autoimmuunisairaudet.

Suomessa lääkärit käyttävät vielä sosiaalista mediaa vähän, ainakaan muuta kuin Facebookia. Twitterissä on kourallinen lääkäreitä ja lääkäreiden blogeja vain muutama, nekin lähinnä anonyymeja.

Täällä Hollannissa tilanne on aivan erilainen: Twitteriä käyttää aktiivisesti ainakin satoja lääkäreitä. Esimerkiksi tällä listalla oli kirjoitushetkellä 431 hollantilaista yleislääkäriä.

Myös Yhdysvalloissa lääkäreiden somekäyttö on aivan eri lukemissa. Moni on tehnyt blogistaan tai Twitteristään itselleen brändin, kuten Kevin MD tai EndoGoddess. Lääketieteen konferensseja livetwiitataan hyvin ahkerasti. Monilla isoilla lehdillä on oma lääkäriblogi, mikä tietenkin edellyttää julkkishenkistä brändiä nimettömyyden sijaan.

Joskus kuitenkin yllättää, miten huonosti jotkut lääkärit tuntevat sosiaalista mediaa. Tai ehkä kyse on siitä, miten huonosti nämä lääkärit ovat perillä ihmisistä yleisesti. Mielestäni ei ole asiallista arvuutella Twitterissä, mikä esine seuraavan potilaan alapäähän on juuttunut.

Yhdysvalloissa on voimassa myös HIPAA-laki, joka rajoittaa sitä, miten lääkärit voivat potilaistaan kertoa – onhan vaitiolovelvollisuus ja yksityisyydensuoja toki Suomessakin. Vaikea silti kuvitella, että kukaan suomalaislääkäri munaisi yhtä törkeästi kuin reumatologi Larry Greenbaum.

Blogipostauksessaan Greenbaum paitsi kertoi iäkkäästä reumapotilaastaan niin paljon tietoja, että tämän tuntevat helposti tunnistaisivat tämän, haukkui tämän pataluhaksi siitä, että tämä kehtasi valittaa vaivoistaan ja kommentoida negatiivisesti entisiä lääkäreitään, naureskeli, että “jos muu ei tepsi, silloin pitää tutkia potilas” ja vieläpä antoi ymmärtää, että laskutti tämän sairasvakuutukselta korkeampaa taksaa, koska potilas oli niin ärsyttävä ja valitti liikaa.

Voin hyvin kuvitella suomalaisen lääkärin ajattelevan mielessään vastaavia asioita, mutta blogata siitä julkisesti, vieläpä oma naureskeleva kasvokuvansa tekstin vierellä?

Eräs skotlantilainen kaverini, keski-ikäinen mies, sairastaa Crohnin tautia, tulehduksellista suolistosairautta. Hän sai aikoinaan lääkkeeksi sulfalatsiinin, joka on tyypillinen lääke eikä yleensä aiheuta kovin pahoja haittoja verrattuna vaikkapa kortisoniin. Kaverillani kävi kuitenkin huono tuuri ja lääke vaurioitti hänen munuaisiaan, joten hän joutui lopettamaan sen.

Hän kuuli pieniannoksisesta naltreksonista eli LDN:stä, joka on tehokas ja erittäin turvallinen hoito Crohnin tautiin, ja on käyttänyt sitä sairautensa hoidossa menestyksekkäästi vuosikausia. Hän kampanjoi LDN:n saamiseksi yleiseen käyttöön ja tapasinkin hänet Glasgow’n LDN-konferenssissa jossa olin puhujana huhtikuussa 2010.

Koska LDN ei aiheuta hänelle, eikä useimmille muillekaan, mitään sivuoireita, hän ei ole joutunut miettimään sairauttaan pitkiin aikoihin, sulfalatsiinin aiheuttamaa munuaisvauriota lukuunottamatta. En ollut ajatellut, että asia olisi niin vakava, kunnes hän kyseli Twitterissä, haluaisiko joku luovuttaa hänelle munuaisen. Eikä se ollut vitsi.

Lääkäri oli ilmoittanut hänelle, että hänen kannattaisi alkaa etsiä tuttavapiiristään munuaisen luovuttajaa. Vielä ei olla dialyysin tarpeessa, mutta munuaisten toiminta on jatkanut heikentymistä siihen malliin, että vuoden sisällä tarvittaneen dialyysia. Munuaissiirto olisi hyvä tehdä vielä kun hän on hyvässä kunnossa.

Eihän elinsiirto tietysti ole maailmanloppu, mutta aika ikävät fiilikset on silti kaverini puolesta. :-/ Munuaissiirto lääkkeen takia, jota hän ei ole edes käyttänyt moneen vuoteen. Kunpa hän vain olisi kuullut LDN:stä aikaisemmin… Ei ehkä ihme, miksi hän aiheen tiimoilta niin aktiivisesti kampanjoi. Toivottavasti siirtomunuainen löytyy ja kaikki menee hyvin.

“Olen Adam Lanzan äiti” -blogipostaus herätti keskustelua Suomenkin mediassa. Sitä on sekä ylistetty että kritisoitu, jälkimmäistä monesta eri syystä. Ei ole varmaa, oliko Connecticutin ampujalla Adam Lanzalla mielenterveysongelmia (tai esimerkiksi Aspergerin oireyhtymä), vaikka tyypilliseen tapaan hänestä onkin leivottu “sekopää”. On myös kritisoitu blogaajan tapaa suhtautua lapseensa.

Blogitekstin satojen kommenttien joukosta löytyy vaikka mitä huuhaata, mm. kehotuksia kokeilla energiahoitoja ja jopa manausta(!). Toisaalta siellä on ihan asiallisiakin ehdotuksia, mutta ne hukkuvat kaiken hutun joukkoon.

Mistä aggressio johtuu? Kuten tuon blogikirjoituksen kommenteissakin on esitetty, se voi johtua turhautumisesta. Tämä ei ole ehkä yllättävää, mutta aina syytä ei tulla ajatelleeksi.

Autisti voi turhautua, kun ei pysty kommunikoimaan (moni pystyisi puhumaan viittomakielellä, vaikka ei puhukaan ääneen!) tai voimakkaiden aistiyliherkkyyksien takia (millainen olo sinulla olisi, jos joutuisit koko ajan olemaan hirveässä melussa?) tai koska ympäristö on turhan kuormittava.

Myös hätääntyminen tai pelko voi aiheuttaa vihamielistä käytöstä. Vanhuksella tai psykoottisella ihmisellä aggressio voi johtua siitä, ettei tämä esimerkiksi ymmärrä missä on.

Joskus syynä on kipu tai muu fyysinen oire, jota ihminen ei osaa/pysty kommunikoimaan! Esimerkiksi vanhuksia hoitavat ihmiset yleensä, valitettavasti eivät aina, tietävät, että (muistisairailla) vanhuksilla jopa virtsatietulehdus voi aiheuttaa sekavuutta ja aggressiivista käytöstä. Autistisella lapsella syy voi olla esimerkiksi mahakipu tai hammassärky.

Aggressiivinen käytös voi johtua myös esimerkiksi lääkkeistä (ei vain psyykenlääkkeistä!) tai niiden vieroitusoireista tai fyysisestä sairaudesta. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi jotkut ravitsemukselliset puutokset (jopa anemia), allergiat ja yliherkkyydet, homealtistus, aivokasvaimet, ohimolohkoepilepsia, borrelioosi ja muut krooniset infektiot, hormonaaliset häiriöt sekä aivoihin vaikuttavat autoimmuuni- ja rappeumasairaudet (mm. MS-tauti, SLE ja Huntingtonin tauti). Suomalaistutkijat ovat yhdistäneet hypoglykemian (alhaisen verensokerin) väkivaltarikoksiin.

Näistä kerrotaan lisää Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani. Erittäin hyvä kirja tästä aiheesta – siitä miten fyysiset syyt voivat vaikuttaa lapsen psykiatrisiin ja käytöshäiriöihin – on Jeanie Wolfsonin It’s Not Mental, jonka olen tässäkin blogissa arvioinut. Aihetta käsittelee hyvin ja kattavasti myös Sydney Walkerin A Dose of Sanity.

En ala tässä väittää, että voisin tietää, ymmärtää tai arvata syitä Connecticutin hirvittävän murhenäytelmän takana – ja vaikka siihen pystyisinkin, ei siitä olisi enää mitään hyötyä. Parempi tietämys aggression, väkivaltaisuuden ja käytöshäiriöiden syistä voisi kuitenkin auttaa vähentämään muita tragedioita.

Ihmemömmöt ovat etenkin verkostomarkkinoijien suosiossa. Niillä paranee lähes vaiva kuin vaiva, oli kyse sitten vatsavaivoista tai nivelreumasta. Ihokin näyttää paremmalta, kilot karisevat ja flunssa ei iske enää koskaan.

Ainoa kääntöpuoli on hinta. Erilaisista jauheista tai mehukanistereista saa helposti pulittaa viisikymppiä tai satasenkin (tai enemmänkin) kuussa. Mutta kyllähän sen helposti maksaa, kun kerran saa apua vaivoihinsa, eikö? Ja netissäkin kaikki hehkuttavat, miten se toimii niin hyvin.

Ihmemömmöillä on monia yhdistäviä tekijöitä. Ne auttavat suunnilleen kaikkiin sairauksiin. Tyypillisesti (ei aina) niissä on monia erilaisia aineita eikä tarkkaa koostumusta kerrota. Tieteellisiä tutkimuksia niistä harvoin on, mutta “patent pending” on sitäkin yleisempi väite. (Patentin hakeminen tai saaminenhan ei tarkoita, että olisi näyttöä jonkin tehosta.)

Miksi ihmemömmöt myyvät?

Ihmemömmöjen markkinointi perustuu oman mutu-näkemykseni mukaan samaan kuin esimerkiksi kosmetiikan ja Ostoskanava-tuotteiden. Kyse ei ole siitä, että niitä ostaisivat hölmöt ihmiset. Mainoksen näkevä ihminen usein fiksusti päättelee, että luultavasti tuo ei kuitenkaan toimi.

Mutta entä jos se kuitenkin toimii? Mistä kaikesta jään paitsi, jos se toimiikin enkä osta sitä? Voisin olla rypytön, hoikka tai nivelvaivaton, mutta jos en osta, menetän tämän tilaisuuden.

Ostoskanavalla tuotteiden tehosta kertovat usein suomeksi dubatut jenkkijulkkikset. Suuri osa katsojista tietää, että nämä ovat palkattuja mannekiineja. Mutta netti on eri asia. Uudesta ihmetuotteesta löytyy lukuisia arvosteluita netissä, joissa ihan tavalliset ihmiset, sellaiset kuin minä itse, kertovat saaneensa niistä apua.

Todellisuudessa hyvin suuri osa netissä kirjoitetuista arvosteluista on maksettuja. Usein firma lähettää blogaajalle ilmaisen tuotteen (ja blogaaja haluaa miellyttää firmaa saadakseen ilmaisroinaa jatkossakin).

Toisinaan valmistaja tilaa PR-yrityksen kirjoittamaan satoja tai tuhansia nettiarvosteluita. Sopimukseen voi kuulua myös, että arvostelijat tilaavat tuotteen esimerkiksi Amazonista tai iHerbistä, jolloin arvostelun alla lukee esim., että “Did this reviewer purchase this product? Yes.”

Esimerkkitapaus

Suomessa viime aikoina trendikäs ihmemömmö on ollut entsyymivalmiste Regulat. Hiljattain minulta kysyttiin mielipidettä Yhdysvalloissa suosittuun VitaStim-valmisteeseen, jonka väitetään lisäävän kantasolujen tuotantoa. Aika hurja väite lähinnä sinilevää sisältävältä lisäravinteelta, eikö?

Sanotaan, että “extraordinary claims demand extraordinary evidence”. No, onneksi VitaStimin nettisivut kertovat, että PubMedistä löytyy peräti 30 000 tutkimusta aiheesta! Tässä vaiheessa hälytyskellot pirisevät jo erittäin kovaa.

Mistään lisäravinteesta tuskin löytyy 30 000 tutkimusta. VitaStimin pääraaka-aineesta niitä löytyi noin 200. Suurin osa niistä käsitteli tämän Arthrospira platensis -sinilevän haittoja ympäristölle tai ihmiselle.

Kantasoluvaikutuksista löytyi yksi tutkimus, joka oli tehty petrimaljalla (in vivo). Monet aineet lipeästä alkaen esimerkiksi tappavat bakteereja koeputkessa, mutta eri asia kannattaako niitä kaataa suuhunsa.

Useimmat ihmemömmöt ovat sentään melko vaarattomia – vaikka joistain luontaistuotteista onkin tullut maksavaurioita – mutta Arthrospira platensiksesta löytyi aika hälyttäviä näkemyksiä sen sisältämien myrkkyjen takia.

“In light of the findings, the distribution and commercial sale of Aph. flos-aquae products, whether pure or mixed formulations, for human consumption appear highly questionable.”

Onko ihmemömmöjä olemassa?

Perinteisesti on sanottu, että jos jonkin aineen sanotaan auttavan lähes kaikkiin sairauksiin, se on varma huijaus. Usein näin onkin – varmasti jos aineen luvataan parantavan sairauksia, ei vain helpottavan oireita – mutta silti olemassa on aineita, jotka voivat auttaa todella monenlaisiin vaivoihin. Vaikkapa D-vitamiini, omega-3-rasvahapot, probiootit, pieniannoksinen naltreksoni sekä lääkekannabis.

Yhteistä näille oikeille ihmemömmöille on yleensä se, että ne vähentävät tulehdusta, vaikka kaikilla on muitakin vaikutusmekanismeja (esimerkiksi EPA ohentaa verta ja pieniannoksinen naltreksoni lisää luontaisten tappajasolujen määrää). Melkeinpä kaikissa pitkäaikaissairauksissa tulehdus näyttelee ainakin jotain roolia.

Aidoilla ihmemömmöillä on muutakin yhteistä: niistä löytyy tutkimusnäyttöä. Ei välttämättä kaikkien mahdollisten sairauksien hoidossa, mutta tiedetään niiden vähentävän vaikkapa tulehdussytokiini TNF-alfan eritystä ja tiedetään, että TNF-alfan liikaeritys liittyy moniin oireiltaan erilaisiin sairauksiin. Lisäksi ne ovat yleensä varsin kohtuuhintaisia, poislukien valitettavasti lääkekannabis.

Pitkäaikaissairaudesta kärsivän voi olla houkuttelevaa kokeilla verkostomarkkinoitua tai muuten netissä hehkutettua ihmemömmöä, jos lääkäriltä ei löydy enää parempia hoitovaihtoehtoja. Jotkut ihmemömmöt voivat auttaakin johonkin, en sitä epäile. Tosin silloinkin on syytä miettiä, voisiko jollain muulla valmistajalla olla vastaava, edullisempi tuote. Yleensä on.

Suosittelisin kyllä ennemmin tekemään itse vähän tutkimustyötä omasta sairaudesta. Usein saattaa löytyä jopa kymmeniä lisäravinnepuolen hoitovaihtoehtoja, joiden tehosta (ja turvallisuudesta!) on ainakin jotain näyttöä ja jotka eivät vie konkurssiin.

Viime vuoden lokakuussa ilmestyi esikoisromaanini Marian ilmestyskirja, joka käsittelee pitkäaikaissairauden/vammaisuuden (CFS/ME/borrelioosi) aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta. Nyt hiljattain ilmestyi toinen romaanini Makuuhaavoja, jonka päähenkilö Kai on vuoteenoma ja kärsii vaikeasta hyperakusiasta eli kuuloyliherkkyydestä.

Kummankin kirjan on julkaissut Muruja ja ne ovat saatavilla sekä kovakantisina painettuina kirjoina että sähkökirjoina. Molemmista voi lukea verkosta lukunäytteen.

Ensi syksynä ilmestyy toivottavasti Häpeämätön, joka kertoo Ehlers-Danlosin oireyhtymää sairastavasta taiteilija-Ennasta ja hänen vaikeasta suhteestaan Vesaan.

Hesari uutisoi eilen sitten mielenkiintoisesta kiinalaistutkimuksesta: 175-kiloinen mies saatiin laihtumaan 51 kiloa 23 viikossa sillä, että hänen suolistobakteereissaan voimakkaasti yliedustetun Enterobacterin määrä pudotettiin käytännössä nollaan. Myös diabetes ja korkea verenpaine normalisoituivat (mm. paastosokeri laski noin yhdeksästä alle viiden), vaikka painoa oli edelleen reippaasti.

Sinänsähän tämä tutkimus ei vielä todista paljoa. Itse tieteellinen artikkeli ei kerro paljoa siitä, miten tämä bakteerin määrä saatiin laskuun, mutta kymmeniä sivuja pitkissä lisämateriaaleissa (PDF) asiaa valotetaan hieman enemmän (joskaan ei niin seikkaperäisesti kuin voisi toivoa).

Miestä ruokittiin lähinnä säilötyllä puurolla (nam!), en ole varma, saiko sen lisäksi syödä muutakin. Hänelle annettiin prebiootteja (ilmeisesti ei probiootteja) sekä lisäravinteena karvaskurkkua (bitter melon), joka etenkin Aasiassa on suosittu ja ilmeisesti kohtuullisen tehokaskin hoito diabetekseen.

Vaikka ei nyt huomioitaisi n = 1 otantaakaan, tietysti herää kysymys, että miksi mies laihtui. Jos hän tosiaan söi vain puuroa, niin pelkästään alentunut kalorimäärä voi laihduttaa mojovasti. Ja karvaskurkkukin voi laihduttaa esimerkiksi parantuneen insuliiniherkkyyden kautta, ei tuon Enterobacterin (minulle ei oikein selvinnyt, miten karvaskurkku liittyisi nimenomaan suolistoflooraan).

Tutkijat tekivät kuitenkin parhaansa osoittaakseen, että laihtuminen johtui juuri Enterobacterin vähentämisestä. He mm. viljelivät miehen ulosteista hänen Enterobacter-kantaansa ja seurasivat sen vaikutuksia bakteerittomilla hiirillä, joita sen ja runsasrasvaisen ruoan yhdistelmä lihotti voimakkaasti, mutta muilla bakteereilla ei ollut samanlaista vaikutusta. He tutkivat myös tämän kannan vaikutuksia mm. tulehdusvälittäjäaineisiin.

Pienen otannan sekä tuon ruokavalion muutoksen lisäksi kolmas rajoittava tekijä on toki se, että seuranta ei ollut pidempiaikaista. Viisi vuotta on monien lihavuustutkijoiden mukaan kriittinen raja: vain häviävän pieni osa laihduttajista pystyy pitämään painon poissa noin kauan, eikä vika ole tahdonvoimassa (tästä lisää mm. tässä blogauksessani).

Toivottavasti jatkossa olisi luvassa lisää tutkimuksia suolistobakteerien vaikutuksesta painoon. Tämä ei ollut ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään.

Olisi kiinnostavaa tietää, voiko Enterobacterin määrään vaikuttaa merkittävästi probiooteilla eli maitohappobakteereilla tai muilla edullisilla bakteereilla. Prebiootithan ovat bakteerien ruokaa, mutta niillä on tästä johtuen monille epämiellyttäviä sivuvaikutuksia (ns. hernekeittoefekti).

Tässä taas vuoden 2012 terveysyhteenveto niin omasta kuin laajemmastakin näkökulmasta. Omalta kohdaltani vuosi oli valitettavasti varsin huono – terveyteni romahti aivolisäkkeen vajaatoiminnan pahennuttua 23.11.2011, jonka jälkeen se paheni vielä useita kertoja lisää.

Seuraavista uusista löydöksistä oli kuitenkin apua.

1. T3-kilpirauhashormoni
2. TMJ-vaivoihin tarkoitettu hammassuoja (engl. trainer)
3. vadelmaketoni (vähentää makeannälkää)
4. säärystimet (nilkkavaivoihin)
5. aloe vera (auttaa diabetes insipidukseeni ilmeisesti vähentämällä rakkoärsytystä)

Annoin useita haastatteluita sairauteeni liittyen. Ne julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa, Studio55:ssä ja yksi haastattelu ilmestyy isossa aikakauslehdessä parin viikon sisällä.

Viime vuonna listasin vuoden viideksi pinnalla tai nousussa oleviksi “terveystrendeiksi” suolistobakteerit, gluteenin, insuliinin/verensokerin/sokeriaineenvaihdunnan, vuorokausirytmin häiriöt ja neurogeenisen inflammaation. Etenkin nuo kolme ensimmäistä herättävät yhä paljon keskustelua niin tiedemaailmassa kuin terveysblogeissakin.

Myös nämä viisi ovat olleet runsaasti keskustelun ja/tai tutkimusten kohteena vuonna 2012:

1. homevauriot ja homealtistus
2. erilaiset ympäristömyrkyt/hormonihäiritsijät esimerkiksi vaatteissa, kosmetiikassa ja ruokapakkauksissa
3. kilpirauhasen vajaatoiminta
4. infektiot autoimmuunisairauksien aiheuttajina
5. borrelioosi ja muut punkkisairaudet (joita löytyi useita uusia)

Myös suklaan hyödyt ovat olleet paljon otsikoissa ja autismin kehitteillä olevista lääkehoidoista tuntuu olleen paljon lupaavia tutkimustuloksia. low FODMAP (ärtyneen paksusuolen ruokavaliohoito) on kasvattanut suosiotaan paljon.

Toisaalta esimerkiksi kalaöljystä ja D-vitamiinista on tullut melko paljon kielteisiä tutkimuksia, joiden mukaan jotkut aiemmissa tutkimuksissa todetut terveyshyödyt eivät välttämättä pidäkään paikkansa.

Suomessa kohistiin D-vitamiineista ja uudesta terveydenhuollon tietojärjestelmästä. Myös energiajuomien haittavaikutuksista on puhuttu paljon.

Vuoden paras uutinen oli se, kun TNI Biotech osti pieniannoksisen naltreksonin patentit, mistä kirjoitin myös tässä blogissa. Henkilökohtaisesti – ja monelle muullekin – pettymys oli, kun FDA ei vieläkään hyväksynyt pian 25 vuotta tutkittua CFS/ME-lääke Ampligenia, mutta tutkimukset olivat kieltämättä turhan heikkotasoisia. Joka tapauksessa FDA tunnusti CFS/ME:n vaikeaksi/henkeä uhkaavaksi sairaudeksi.

MS-taudin syntymekanismeista julkaistiin ainakin kaksi hyvin mielenkiintoista tutkimusta liittyen hyaluronidaasiin ja fibriiniin. Myös Parkinsonin taudista tuli monia lupaavia tutkimuksia, mm. Ruotsista ja Yhdysvalloista.

Myös SSRI-lääkkeistä tuli monia kiinnostavia tutkimuksia, sekä hyödyistä että haitoista. Etenkin paroksetiini näyttää voivan auttaa niin diabetekseen kuin sydämen vajaatoimintaankin.

Mitkä olivat sinun mielestäsi vuoden 2012 tärkeimmät terveysuutiset?

Lähes kaikilla mausteilla on lääkinnällisiä ominaisuuksia. Tunnetuimmat ovat inkivääri (pahoinvointi) ja kurkuma (tulehduksen lievittäminen) ja muita esimerkiksi kaneli (verensokerin laskeminen), sahrami (masennus ja PMS), timjami (antibakteerinen), salvia (dementia ja naistenvaivat) ja minttu (suolistoa rauhoittava) . Tuntemattomampiin kuuluu pistävän makuinen ryytineito eli nigella, joka voi auttaa moneen vaivaan allergioista haimasyöpään.

Jos jouluruoista tuli ikäviä oireita, kyse voi olla mausteallergiasta. Useimmille mausteille voi olla myös allerginen. Yksi yleisimmistä on korianteriallergia, joka voi vaikeuttaa elämää yllättävän paljon. Esimerkiksi useimmat valmisruoat sisältävät korianteria. Sama koskee monia muitakin mausteita: allergian syytä voi olla vaikea selvittää ja allergisoivia ruokia hankala vältellä.

Tämän artikkelin mukaan muita yleisiä mausteallergioita ovat esimerkiksi kaneli ja valkosipuli, mutta myös esimerkiksi mustapippuri ja vanilja. Lääketieteellinen kirjallisuus raportoi allergioita mm. sarviapilalle, tillille, fenkolille, neilikalle, maustepippurille, sahramille ja tähtianikselle. Kurkuma voi lievittää allergioita, mutta sillekin voi olla allerginen.

Yhdeltä kaveriltani löytyi hiljattain vanilja-allergia, mutta ilmeisesti synteettinen vanilliini, jota suurin osa “vaniljasta” on, on OK. Itse kärsin aikoinaan monta vuotta kosketusallergiasta chilille – mutta pystyin syömään sitä ongelmitta.

Pujo- ja koivuallergia lisäävät joidenkin mausteallergioiden riskiä. Porkkanalle ja sellerille allergiset ovat usein allergisia myös joillekin näiden sukuisille mausteille.

Mausteet voivat aiheuttaa myös muunlaisia ongelmia kuin allergiaa. Joillain liian mausteinen ruoka ärsyttää vatsaa. Etenkin inkivääri, minttu ja valkosipuli voivat aiheuttaa närästystä ja refluksia. Joillain ärtyneestä paksusuolesta kärsivillä chili on ongelmallista, toisilla se jopa helpottaa oireita.

Monet mausteet sisältävät runsaasti salisylaatteja ja/tai vapauttavat histamiinia, mikä voi aiheuttaa ongelmia jos on näille herkkä.

Useat epileptikot valittavat muskottipähkinän aiheuttavan heille epilepsiakohtauksia. Tieteellistä näyttöä tästä ei ole, mutta muskotin vaikutukset tuntien pidän sitä hyvin mahdollisena.

Olen käyttänyt monenlaisia erilaisia hieromalaitteita. Useimmat sellaisethan toimivat tärinällä, joka voi kyllä pahimmat lihaskrampit rentouttaa, mutta ei tunnu kovin mukavalta. Kotoa löytyy sellaisen tärisevän suihkupään muotoisen sauvan lisäksi hierontatuoli (mukava, mutta hieroo kunnolla vain keskiselän), pattereilla toimiva pään- yms hieroja (hauska lelu, mutta liian tehoton) sekä sellainen parin euron metallinen “päänhieroja”, joka tuntuu kivalta, mutta ei hiero lihaksia.

Olen himoinnut shiatsuhierontatyynyä vuosikaudet ja nyt ostin Silvercrest-merkkisen sellaisen Lidlin “rentoutusviikolta” (täältä Amsterdamista, mutta niitä on myynnissä tällä hetkellä myös Suomessa samaan 29,90 euron hintaan). Jo ensimmäiset käyttöminuutit saivat minut faniksi: tämä tuntuu oikealta hieronnalta ja on riittävän voimakasta!

Plyysipäällysteisen hierontatyynyn (päällisen voi konepestä) sisällä on neljä hierovaa “tappia”. Se sopii monien erilaisten paikkojen hieromiseen. Keski- ja ristiselkä ja jalkapohjat toimivat parhaiten, minulla hartioiden alue toimi myös, mies oli taas eri mieltä. Jalkahieronta tuntuu erittäin hyvältä ja panee hyvin nopeasti endorfiinit liikkelle, aivan kuin käsintehty hierontakin. Sen jälkeen tuntuu kuin kävelisi pilvissä!

Valitettavasti laitteessa ei ole teho- tai muitakaan säätöjä. Nappeja on vain kaksi: virtanappula sekä infrapunalämpö. Säärien ja pään hierontaan painanta tuntui turhan voimakkaalta, mutta sitä voi yrittää säätää muuttamalla asentoa tai nojaamalla kehon osia vähemmän laitteeseen. Lämpö ei ole voimakasta, mutta tuntuu enemmän kuin monissa laitteissa, joissa sitä hädin tuskin huomaa.

Hieromatyyny on erittäin hiljainen. Sen ääntä hädin tuskin kuulee, siinä missä hieromatuolini jurnuttaa niin, että se häiritsee esim. television katselua.

Laitteen kestävyydestä en osaa sanoa, mutta ei se tunnu huonolaatuiselta tai lelumaiselta. Sillä on kolmen vuoden takuu. Virtajohto on vähän turhan lyhyt, vain puolitoista metriä. Tehoa on 12W, eli sähköä kuluu minimaalisesti.

Jos kiinnostuit tästä shiatsuhierojasta, kannattaa mennä pian Lidliin, sillä tarjoustuotteet myyvät usein loppuun. Vähemmän suosittuja tuotteita voi olla jäljellä parikin viikkoa. Tämä teemaviikko toistuu yleensä 2-3 kertaa vuodessa, mutta tuotevalikoima vaihtelee. (Lidlin TENS-laite on muuten erinomainen, mutta sen käyttämät elektrodit ovat paljon kalliimpia kuin muiden valmistajien, joissa on erilainen liitäntä.)

Minusta on haastattelu torstaina ilmestyneen Seura-lehden (numero 2/2013) terveyssivuilla. Siinä kyseellään aiheesta myös sitä tuntevalta lääkäriltä, professori Olli Pololta. Seura ilmestyy viikon välein, joten lehti on myynnissä ensi torstaihin asti. Valitettavasti juttu ei ole luettavissa netissä.

Se tuossa jutussa vähän harmittaa, että siinäkin on keskitytty nimenomaan kuumeeseeni otsikkoa myöten. On harmi, jos joku diagnosoimatonta CFS/ME:tä sairastava ajattelee, ettei kyse voi olla tästä sairaudesta, koska hänellä ei ole kuumetta. Kroonista kuumetta on noin puolella potilaista, ehkä selvästi harvemmallakin (kuume voi ylikorostua, koska siitä kärsivillä on pienempi todennäköisyys saada esimerkiksi väärä MS-diagnoosi).

Pari viikkoa sitten Twitterissä eräs tuttuni kyseli, osaisiko kukaan sanoa hyviä vaihtoehtohoitokeinoja kilpirauhasen vajaatoimintaan. Hän haluaisi päästä eroon tyroksiinista tai ainakin vähentää annosta.

Kysyin, oliko hän lukenut Datis Kharrazianin kirjaa aiheesta. Varoitin tosin, ettei kannattaisi odottaa liikoja – monet kirjan ehdotuksista eivät perustu minkäänlaiseen tutkimusnäyttöön enkä itse ole saanut kirjan vinkeistä mitään apua, eikä kyllä kukaan tuttunikaan.

Sitten tämä kaveri totesi, että hän inhoaa pillereiden ottamista. Sanoin, että siinä tapauksessa Kharrazianin kirja ei välttämättä ole hänelle oikea, sillä Kharrazianin ehdottamat hoitoprotokollat vaativat runsasta lisäravinteiden käyttöä ja useimmat niistä ovat tietysti pillereitä.

Yksi hoito tosin oli, jota Kharrazian ja monet muut kilpirauhaslääkärit suosittelevat kokeilemaan, gluteeniton ruokavalio (joka joissain tapauksissa saattaa auttaa kilpirauhasen vajaatoimintaan, vaikka ei läheskään niin usein kuin monet vaihtoehtolääkärit väittävät). Sitä tuttuni varmaan tosin oli jo kokeillut?

En ole kokeillut, hän vastasi. Se tuntuu aivan liian vaivalloiselta.

Pillereiden otto ei miellytä, mutta myöskään elämäntapamuutokset eivät kelpaa. En sitten tiedä, että millä keinoilla tämä ihminen ajattelee hoitavansa sairauksiaan? Pitkäaikaissairauksien hoito valitettavasti vaatii usein vaivannäköä ja vaihtoehtoiset ja kokeelliset lähestymistavat yleensä enemmän kuin koululääketieteen vakiintuneet keinot.

(Sittemmin tuttu on muuttanut mielensä ja siirtynyt kokeilemaan gluteenitonta ruokavaliota, kun joku toinen lääkäri sitä suositteli. Tarina ei kerro ainakaan vielä, että onko siitä mitään apua hänelle.)

Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani on esitelty monia huonommin tunnettuja päänsärkytyyppejä, mutta kaikkia siihenkään ei mahtunut mukaan. Eräs tällainen on contact point headache, jolle en ole löytänyt suomennosta, joten käytän toista nimeä Sluderin neuralgia.

Päänsäryn syynä on se, että jokin kasvohermoista jää puristuksiin nenän sisäosissa. Tätä on verrattu iskiakseen, mutta todellisuudessa iskiaksen syynä ei läheskään aina ole hermopinne/neuropatia, vaan usein pelkästään triggerpisteet lihaksissa. Tästä kasvojen hermopinteestä on havainnollisia(?) kaavakuvia eräällä aihetta käsittelevällä sivulla. Nenän väliseinän vinous lisää riskiä.

Sluderin neuralgia ilmenee useimmiten kasvokipuna, joka voi muistuttaa poskiontelontulehdusta, mutta joskus se muistuttaa migreeniä ja toisinaan tuntuu aina hampaissa asti. Se voi olla krooninen tai esiintyä vain ajoittain. Mikään muu lääke ei yleensä tarjoa merkittävää apua, mutta tietyt limakalvoja supistavat nenäsuihkeet kuten tetrytsoliini, sisäisesti käytettävät tukkoisuutta vähentävät lääkkeet sekä lidokaiinisuihke voivat helpottaa oloa hetkeksi.

Anatominen ongelma on niin pieni, ettei se yleensä näy kuvantamistutkimuksissa, joskin aivojen MRI:ssä se usein näkyy, jos radiologi tietää mitä etsii. Poskionteloiden CT-kuvaus voi auttaa poissulkemaan muut syyt ongelmaan. Diagnoosiin vaaditaan yleensä nenän tähystys. Hoitona on yleensä nenäleikkaus, joskus poskionteloiden leikkaus.