Lance Armstrong tunnusti viime viikolla käyttäneensä dopingia. En seuraa urheilua, joten minulla ei ole tästä sinänsä mitään kommentoitavaa, paitsi että on ihan eri asia olla pahoillaan jonkin tekemisestä kuin olla pahoillaan siitä, että jäi siitä kiinni.

Lancesta muuten minulla on kyllä sanottavaa. On ihan vatsaa vääntänyt, kun olen lukenut joitain kommentteja hänestä. Dopingilla ei ilmeisesti ollut väliä, koska Lance on kaikkien syöpäpotilaiden pyhimys.

Joku väitti jopa, että “Ennen Lancea syöpäpotilaat odottivat joko parantumista tai kuolemaa. Nykyään he taistelevat.” Miten joku voi sanoa jotain noin typerää? Ettäkö Armstrong olisi muuttanut koko maailman asennoitumisen syöpähoitoihin? Ennen häntä kaikki vain alistuivat kohtaloonsa? Oikeasti?

Ja jos nyt lähdetään siitä, että syöpä, tai muukaan vaikea sairaus, ei ole “taistelu”. Usein sanotaan, että joku voitti syövän tai hävisi taistelunsa syöpää vastaan. Tästä saa sellaisen kuvan, että “voitto” tai “häviö” on ihmisen omaa ansiota/syytä. Jos hävisi, ei vain taistellut tarpeeksi antaumuksella.

Valitettavasti moni tuntuu oikeasti uskovan, että jos tarpeeksi haluaa parantua, niin paranee. Valitettavasti näin ei todellakaan ole, kuten useimmat kokemuksesta tietävät seurattuaan tuntemansa ihmisen elämää ja lopulta kuolemaa.

Eräs huuhaameemi nimeltä vetovoiman laki (law of attraction), joka tunnetaan myös nimellä The Secret, on uskomus siitä, että ihan mitä tahansa saa, jos oikeasti haluaa. Käänteisesti tämä tarkoittaa sitä, että jos jotain saa (esimerkiksi kuoleman), sen on vähintään alitajuisesti halunnut. Ja tällaisia nämä ihmiset sanovat myös syöpäsairaille!

Olen lukenut uusinta romaanikäsikirjoitustani varten pari syöpää käsittelevää kirjaa. Niissäkin on kyllä aivan uskomattoman typeriä kommentteja. Mm. “X sanoi minulle, että olen maailman positiivisin ihminen, joten jos kukaan voi parantua syövästä, minä paranen“. Eräs nainen oli sitä mieltä, että “nainen (tai kuka vain) joka on solunsalpaajien takia kalju kantaa voitonmerkkiä [trophy of her triumph]“.

“Pomoni sanoi minulle, että kyllä syövästä paranee, hänkin on sairastanut kivessyövän.” Niin, kivessyövän (joka Armstrongillakin oli) selviämisprosentti tosin on luokkaa 95 %, jopa levinneessä syövässä yli 80 %, koska solunsalpaajat purevat siihen niin hyvin. Se on imusolmukesyövän lisäksi ainoa syöpä, joka levinneenäkin pystytään useimmiten parantamaan.

Syövästä paraneminen on kiinni siitä, miten aggressiivinen syöpä on ja miten pitkälle se on levinnyt, miten hyviä hoitoja saa ja miten hyvin syöpä vastaa hoitoihin, ei omasta asenteesta. Joissain syövissä paranemisaste on 99 %, toisissa lähes yhtä moni kuolee. Joskus syöpää ei saada parannettua, mutta sen kanssa voi silti elää jopa vuosikymmeniä (esim. rintasyöpä, munasarjasyöpä ja joskus melanoomakin voi olla tällainen).

Jotkut haluavat “taistella viimeiseen asti” ja valitsevat hoitoja, joista on äärimmäisen pieni todennäköisyys saada apua. Yleensä tämä on ennemminkin tyhmää (koska sivuvaikutuksia kuitenkin on paljon) kuin jaloa, mutta monesti läheiset voivat painostaa päätökseen, eikä tämä yleinen taisteluretoriikka helpota asiaa.

Usein käytetään myös sanaa “urhea” ihmisestä vain siksi, että hänellä on ikävä (tai sellaisena pidetty) sairaus tai vamma. Kukaan ei kuitenkaan ole urhea vain siksi, että sairastaa tai on vammainen. Ihmisellä on vahva eloonjäämisvietti ja ihmisen sopeutumiskyky on usein paljon parempi, kuin aavistaakaan. Urheus viittaa siihen, että sairauden suhteen olisi jotain valinnanvaraa.

John M. Barryn The Great Influenza: The Story of the Deadliest Pandemic in History kertoo espanjantaudista eli ensimmäisen maailmansodan loppupuolella alkaneesta influenssaepidemiasta, joka vaati jopa sata miljoonaa kuolonuhria. Toisaalta se on kertomus myös paljosta muusta – monet arvostelijat ovat kritisoineet kirjaa siitä, että puolet sen sisällöstä ei liity mitenkään espanjantautiin, vaan kirjaa varten 7 vuotta tutkimustyötä tehnyt Barry halusi mukaan kaiken, jota oli saanut selville.

Kirjasta tuli kuitenkin bestseller, eivätkä minua pitkät selitykset lääketieteen historiasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun lopulla juuri haitanneet. Lääketieteen historianhan takia minä kirjan luin ja se on pääpiirteissään hyvin kirjoitettu, vaikka Barrylla onkin taipumus toistaa asioita, etenkin suosikkilausettaan “it was only influenza”. Kirjassa on jonkin verran lääketieteeseen liittyviä virheitä, vaikka sen onkin useampi ammattilainen tarkistanut.

Kirjan kuvaaman aikakauden historiasta paljastuu paljon kaikkea mielenkiintoista, mm. eräät presidentinvaalit, joiden tulos käytännössä fabrikoitiin (Suomi-Wikipedia kutsuu niitä diplomaattisesti “tiukoiksi”) sekä se, kuinka surkeaa “lääketieteen” taso oli 1800-luvun Yhdysvalloissa, kun lääkikseen pääsi rahalla kuka vain ja sieltä myös valmistui lähes miten päin tahansa, vaikka reputti puolet tenteistä eikä ollut koskaan hoitanut yhtään potilasta.

Kuvaus itse espanjantaudista on hyvin karua, ajoittain hieman melodramaattista, mutta toisaalta suurimman osan ajasta mitään dramatisointia tai liioittelua ei tarvita. Raju influenssa saattoi tappaa uhrinsa – suurin osa terveitä työikäisiä nuoria aikuisia – jopa puolessa päivässä.

Uhrit muuttuivat nopeasti tummansinisiksi hapenpuutteesta, verta saattoi vuotaa, toisinaan jopa suihkuta, kaikista ruumiinaukoista. Aikalaiset kirjoittivat kuvauksia, kuinka muutaman kilometrin ratikkamatkalla kuoli ensin rahastaja, sitten pari matkustajaa, lopulta kuski. Jotkut uskoivat, että kyseessä oli influenssan sijaan rutto, musta surma.

Samalla kun ihmisiä lakosi kuin heinää, sota-ajan ilmapiiri vaati poliitikkoja ja mediaa olemaan hiiskumatta koko asiasta. Julkiset paikat suljettiin ja karanteenit asetettiin lähes kaikkialla vasta kun oli jo aivan liian myöhäistä. Lehdissä luki, että pelko tappaa ja epidemia on vaaraton, mutta ihmiset eivät uskoneet, kun joka paikassa lojui ruumiita. Vicks VapoRubin mainoksissa luvattiin sen parantavan influenssan.

Tutkijoilla oli jo rokotteita ja seerumeita moniin sairauksiin ja niinpä he yrittivät vimmattua vauhtia kehittää sellaista jo influenssaan. Ei kuitenkaan oltu varmoja, mikä sairauden edes aiheutti. Moni epäili virusta, mutta todisteita tästä ei saatu. Bakteeri nimeltä Bacillus influenzae (nyk. Haemophilus influenzae) vaikutti todennäköiseltä kandidaaltilta, mutta sitä vastaan rokottaminen osoittautui mutkikkaaksi.

Kirjassa kerrotaan myös influenssan jälkivaikutuksista, kuten encephalitis lethargica ja lievemmät neuropsykologiset häiriöt. Influenssa saattoi vaikuttaa ratkaisevasti myös ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluihin ja siten jopa toisen maailmansodan syttymiseen.

Kaikkein kovimmin influenssa koetteli alueita, joissa sille ei ollut lainkaan immuniteettia, kuten joitain saaria ja Afrikan osia, joissa kuolleisuus saattoi olla 30 %, paikoitellen vieläkin suurempi. Ehkä kaikkein karuinta olivat kuvaukset pelastusmatkasta Alaskan eskimokyliin, joka saapui liian myöhään. Kokonaisia kyliä oli autioitunut, joissain oli elossa enää pari ihmistä.

Ennen kuin naureskelee “turhille” influenssarokotteille kannattaa muistaa, että tällainen epidemia on yhä edelleen mahdollinen.

Lensin viime viikolla puoleksitoista viikoksi Suomeen kotimaastani Hollannista. Monille lentäminen on kätevä ja miellyttävä tapa matkustaa, toisilla siihen liittyy erilaisia terveysongelmia:

• nesteturvotus
• veritulppariski
• lentopelko
• korvat menevät lukkoon tai tulee muuten tukkoinen olo
• laskeutuminen tuntuu inhottavalta

Useimpiin näistä löytyy ratkaisuja. Lentopelkoon en ota tässä sen enempää kantaa, koska en sitä tunne, mutta joillain lentoyhtiöillä on ainakin kursseja aiheesta. Joidenkin kanadalais/amerikkalaistutkimusten mukaan jopa 40 % ihmisistä kärsii vähintään lievästä pelosta lentämistä kohtaan.

Minulla suurin ongelma lentämisessä oli turvotus, ei vain jaloissa vaan myös kasvoissa ja vatsassa. Kärsin muutenkin aiemmin pahasta nesteturvotuksesta, mutta lentomatkalla minulla irtosi housuista kaksikin kertaa nappi.

Apu löytyi hevoskastanjasta. Useimmat turvotukseen tarkoitetut lääkkeet poistavat elimistöstä nestettä, mutta minä kärsin myös nestehukasta (myös samaan aikaan turvotuksen kanssa), joten diureetti ei minulle sopisi. Hevoskastanja (ja jotkut muut lääkekasvit) vahvistavat verisuonien seinämiä, jolloin neste ei pääse “karkaamaan” kudoksiin.

Itse käytän hevoskastanjaa jatkuvasti ja huomaan heti jaloissa pingotuksen, jos en sitä ota, mutta jos turvotus vaivaa vain lennoilla, sen ottamisen voisi aloittaa 2-3 vrk etukäteen. Joihinkin hevoskastanjavalmisteisiin lisätään myös flavonoidia nimeltä rutiini, joka paitsi vahvistaa sekin verisuonia, myös ehkäisee verisuonitukoksia.

Jalkaturvotusta ja -tukoksia voi ehkäistä myös tukisukilla ja jaloittelemalla lennon aikana, kuten kaikki(?) varmaan tietävätkin. Jos tukosriski on suuri, voi lääkäriltä kysyä, kannattaisiko ottaa aspiriinia ennen lentoa.

Mieheni puolestaan kärsii voimakkaasta, jopa vuorokauden kestävästä tukkoisuudesta lentämisen jälkeen. Siihen ovat auttaneet lentokonetulpat, joita Suomessa käsittääkseni myydään apteekeissa.

Myös nenän limakalvoturvotusta vähentävistä nenäsuihkeista (esim. Nasolin) voi olla apua ja jos joutuu lentämään nuhassa, suosittelen kokeilemaan limaa irroittavaa asetyylikysteiiniä. Antihistamiini setititsiini voi auttaa, sillä se voi vähentää muustakin kuin allergioista johtuvaa tukkoisuutta. Näitä kaikkia saa ilman reseptiä.

Itse en kärsi korvien lukkiutumisesta juurikaan, mutta koneen laskeutuminen aiheuttaa huonovointisuutta ja heikotusta, tiedä olisiko syynä alhainen verenpaineeni. Siihen en ole keksinyt mitään patenttikikkaa (olisikohan kukaan lukijani?), mutta Finnair käyttää pienemmillä kentillä (esim. Helsinki) laskeutumistapaa, joka on paitsi ekologisempi, tuntuu paljon miellyttävämmältä kuin monien muiden yhtiöiden käyttämä.

Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa lääketieteellisten diagnoosien pohjana on ICD-10. Psykiatrisia diagnooseja tehdään yleensä kirjasta nimeltä DSM-IV (vaikka ne löytyvät myös ICD-10:stä). Nämä ovat erityisen tärkeitä vakuutuslääketieteen kannalta, koska yleensä hoitoa tai muuta tukea ei korvata sairauksiin, joita ei katsota olevan olemassa.

DSM:n sisältämillä sairauksilla on kuitenkin paljon muutakin merkitystä. Nykyistäkin DSM:ää on arvosteltu paljon. Esimerkiks Sydney Walkerin kirjassa A Dose of Sanity: Mind, Medicine, and Misdiagnosis kritisoidaan paljon sitä, että DSM ei kehota etsimään mitään fyysisiä syitä psyykkisille oireille. Masennus tai ahdistushäiriö on diagnoosi, vaikka niiden taustalla on hyvin usein fyysinen sairaus.

Keväällä ilmestyy uusi DSM-V eli DSM-5. Se on herättänyt paljon kohua kolmesta eri pääsyystä.

Aikaisemmin masennuksen yhteydessä mainittiin erityisesti, että sitä ei pitäisi diagnosoida akuutin surun kohdalla. Tämä on kuitenkin poistumassa, eli jatkossa surua voidaan käsitellä masennuksena ja hoitaa masennuslääkkeillä. Kätevää. Ei ehkä yllätä, että muutoksen ajaneilla ihmisillä on kytköksiä lääketeollisuuteen.

Aspergerin oireyhtymä on poistettu kokonaan, jäljellä on enää autismi. (Usein kritisoidaan sitä, miksi autismi ylipäänsä on psykiatrisessa diagnoosikäsikirjassa, mutta näin joka tapauksessa on.) Pelätään, että tämän jälkeen Asperger-lapset menettävät yhteiskunnan tuen, koska suuri osa heistä (arviolta 10-55 %) ei enää täytä autismin diagnostisia kriteerejä.

Lisäksi useat eri somatoformiset häiriöt korvataan uudella kategorialla “somatic symptom disorder” eli SSD. SSD-diagnoosiin riittää, että on yksikin elämää häiritsevä oire ja yksikin seuraavista reaktioista:

1. “suhteettomat” ajatukset oireen vakavuudesta
2. korkea ahdistuneisuus terveydentilasta
3. ylenmääräisen ajan ja energian upottaminen oireisiin.

Tällaiset kriteerit ovat tietysti erittäin tulkinnanvaraisia. Jos potilas kärsii päivittäisestä päänsärystä, onko “suhteetonta” tai “hyvin ahdistunutta” (vai ihan normaalia) pelätä, että taustalla on sittenkin jokin vaarallinen sairaus?

PsychologyTodaylle blogaava psykiatrian professori Allen Frances, joka osallistui DSM-IV:n tekemiseen, toteaa, että 1/6 syöpää tai sydäntauteja sairastavasta, 1/4 fibromyalgiaa tai ärtynyttä paksusuolta sairastavasta ja 1/16 terveestä ihmisestä täyttää SSD:n diagnostiset kriteerit. Miksi turhaan alkaa enää etsiä orgaanisia diagnooseja, kun SSD:llä voi selittää asian?

Muitakin muutoksia on kritisoitu. Frances mainitsee myös mm. seuraavat epäkohdat. Kiukuttelusta tehdään sairaus nimeltä “Disruptive Mood Dysregulation Disorder”. Vanhuuden hajamielisyydestä tulee “Minor Neurocognitive Disorder”. Myös entistä vähäisempi ahdistus voidaan nyt diagnosoida ahdistushäiriöksi. Ai mikä medikalisointi, missä?

Löysin hiljattain tekstimuotoon tallentamani keskustelun, jonka kävin lääkärini kanssa diabetes insipiduksesta vuonna 2010. Huvittaa vieläkin.

Lääkäri: “Jos kuivut liian pahasti, mene vain päivystykseen.”

Minä: “Pelottaa, etteivät he ota tosissaan. Tunnen monia ihmisiä joita on kohdeltu päivystyksessä tosi huonosti enkä ketään, joka olisi saanut asianmukaista kohtelua.”

Lääkäri: “En minä tunne ketään lottovoittajaakaan, mutta aina joku lotossa voittaa.” (Paras argumentti!)

Minä: “Lotossa voittamisen todennäköisyydet ovat luokkaa yksi miljoonasta, kaipa sillä todennäköisyydellä voi HYKSistäkin saada apua.”

Lääkäri: “Ajattelin enemmänkin kolme ja lisänumeroa…”

Myöhemmin kotona puolisoni totesi, ettei kolme ja lisänumerolla enää voita mitään. Sanoin, että ehkä se olikin koko jutun pointti. Siitä vielä myöhemmin R-kioskilla työskentellyt kaverini huomautti, että jos on ottanut lisävoittoluokat, kolmella oikein ja lisänumerolla voittaa kyllä. Euron.

Suomalaisen vanhustenhoidon karmea tila nousi viime syksynä taas, aiheesta, tapetille ja viime viikkoina on puhuttu paljon etenkin muistisairaiden hoidosta. Hesarissa oli tällä viikolla hyvä juttu muistisairaudesta ja tänään Image-lehti twiittasi linkin vuonna 2009 ilmestyneeseen Hanna Jensenin juttuun, joka laajeni myöhemmin viime viikolla ilmestyneeksi kirjaksi 940 päivää isäni muistina.

Tähän saumaan osui sopivasti myös tämän päivän Suomen kuvalehdessä (7/2013, myynnissä torstaihin 21.2. asti) julkaistu juttuni vaikeasti dementoituneille vanhuksille tarkoitetusta Hogeweyk-pienoiskylästä Hollannissa. Siellä eletään kodinomaisesti eri elämäntyylien (esim. kristitty tai kulttuurikoti) mukaan, käydään kerhoissa, torilla, ravintolassa, teatterissa ja kylän omassa ruokakaupassa. Alueella voi liikkua vapaasti eikä kukaan ole vuodepotilas. Ruoan kanssa voi juoda viiniä.

Sairasvakuutus korvaa, eikä tämä maksa sen enempää kuin tavallinen hoitokotikaan (Suomessa tai Hollannissa). Jutussa kerrotaan, miten se on mahdollista.

Toivon, että artikkelini herättää keskustelua siitä, että laadukkaan ja ennen kaikkea ihmisarvoisen hoidon ei tarvitse olla “liian kallista”. Sängyssä makaaminen ilman mielekästä tekemistä ei ole ihmisarvoista elämää. (Tämä koskee tietysti myös esimerkiksi vammaisia, ei vain vanhuksia/dementikkoja.) Muistisairaskin voi nauttia elämästä, kun sille annetaan puitteet.

Ehkä Suomestakin voisi vierailla terveydenhuoltoalan ihmisiä Hogeweykissä, kuten monista maista ympäri maailmaa on tehty? Tietysti pelkkä vierailu ei hyödytä mitään, jos siitä ei synny konkreettisia lähtökohtia muutoksiin tai tuleviin projekteihin.

Yksi asia on varmaa: vanhustenhoidon ongelmia ei ratkaista sillä perinteisellä suomalaisella taikaloitsulla “toivottavasti kuolen ennen kuin tulen vanhaksi”.

Hormonit pelottavat monia. Enkä nyt puhu vain urheilijoiden käyttämistä anabolisista steroideista tai lihassa olevista hormonijäämistä.

On monia sairauksia, joissa elimistöstä puuttuu jotain tärkeää hormonia ja se joudutaan korvaamaan. Tunnetuin esimerkki on tietysti ykköstyypin diabetes, jossa haiman insuliinintuotanto lakkaa ja elintärkeä insuliini pitää antaa pistoksena.

Vielä ykköstyypin diabetestäkin yleisempi on kilpirauhasen vajaatoiminta, jota hoidetaan kilpirauhashormoneilla (yleisimmin mutta ei aina tyroksiinilla). Moni potilas ei saa riittävän suurta hormoniannosta, koska lääkäri tuijottaa sokeasti laboratorioarvoja, eikä kiinnitä huomiota potilaan oireisiin, vaikka veriarvojen yhteys oireisiin vaihtelee voimakkaasti ihmisestä toiseen.

Selvistä vajaatoiminnan oireista kärsivä, kuten palelusta, hitaudesta ja hiustenlähdöstä kärsivä, voi saada kuulla, että laboratoriokokeiden mukaan itse asiassa syökin kilpirauhashormonia jo liikaa. Toiset eivät saa hoitoa lainkaan. Itse uskon, että hoitamaton/alihoidettu hypotyreoosi on merkittävä osasyy Suomen korkeisiin masennuslukuihin. Lieväkin hypotyreoosi on myös merkittävä sydänriski.

Tämä on yksi esimerkki hormonifobiasta. Jotkut lääkärit uskovat, että liikahoidettu (eli liikatoiminnaksi muutettu) vajaatoiminta voi oireettomanakin aiheuttaa osteoporoosia, vaikka käsitys on useita kertoja osoitettu vääräksi. Mielenkiintoista kyllä, mielialahäiriöiden (ilman hypotyreoosia) hoidossa on käytetty erittäin suuriakin annoksia kilpirauhashormonia (jopa 400 mcg tyroksiinia) ilman luuston haurastumista.

Eräällä kaverillani epäillään diabetes insipidusta, jota itsekin sairastan. Se ei siis liity sokeriaineenvaihduntaan vaan nestetasapainoon, se aiheuttaa kroonisen nestehukan, joka voi tietysti pahimmillaan olla hyvinkin vaarallinen. Hoitona käytetään synteettistä antidiureettista hormonia, desmopressiiniä.

Kaverini oli peloissaan lukenut desmopressiinin haittavaikutuksia (mm. jopa kuolemaan johtava aivoturvotus) – tuollaistako hän joutuisi käyttämään? Kerroin hänelle, että desmopressiinillä hoidetaan vuoteenkastelua ihmisillä, jotka eivät kärsi antidiureettisen hormonin puutoksesta. Tämän “yliannostelun” aiheuttamia haittoja ei voi verrata siihen, että ottaa hormonia puutoksen korjaamiseen, korvaushoitona.

Pienoannoksinen hydrokortisoni aiheuttaa pelkoa sekä lääkäreissä että potilaissa, vaikka se on sama aine kuin lisämunuaisten tuottama kortisoli, jonka puutos on ihmiselle hengenvaarallista. Lieväkin lisämunuaisen vajaatoiminta voi huonontaa elämänlaatua erittäin rajusti aiheuttamalla mm. heikotusta, alhaista verensokeria, huimausta ja lihas- ja nivelsärkyjä.

Pitkään käytettyjen suuriannoksisten glukokortikoidien kuten prednisonin haittavaikutukset ovatkin hurjia. Lihomista, diabetestä, lihasten surkastumista, ihon ohenemista, kaihia, nivelvaurioita… Näitä ei voi kuitenkaan yleistää koskemaan fysiologisilla annoksilla annettua hydrokortisonia.

Fysiologinen annos tarkoittaa annosta, joka vastaa elimistön normaalia tuotantoa. Normaalisti lisämunuaiset tuottavat noin 15-30 mg hydrokortisonia (joka vastaa noin 4-7,5 mg prednisonia) vuorokaudessa. Jos tuotanto on alentunut vaikkapa nollaan, silloin fysiologinen korvausannos on 15-30 mg.

Joillain hormoneilla voi olla haittavaikutuksia, vaikka hoidettaisiinkin niiden puutosta. Pienikin suun kautta annettu annos hydrokortisonia voi lisätä mahahaavan riskiä. Estrogeeni ja testosteroni suun kautta annettuna voivat nostaa maksa-arvoja (eivätkä estrogeenivalmisteet jäljittele naisen omia estrogeeneja, joita on useita erilaisia). Jotkut hormonit erittyvät pulsseina, jolloin niiden luontaista eritystä ei voi täysin jäljitellä sen paremmin tableteilla, pistoksilla kuin laastareillakaan.

Hormonikammo juontaa kuitenkin kuvitelmaan siitä, että hormonit ovat fysiologisinakin annoksina vaarallisia aineita ja niitä pitäisi viimeiseen asti välttää. Tämä huolimatta siitä, että jotkut hormonaaliset puutokset uhkaavat henkeä. Toiset heikentävät elämänlaatua niin merkittävästi (potilas voi olla jopa vuoteenoma), että mahdolliset riskit voivat olla potilaalle yhdentekeviä.

Lääkärin pitäisi hoitaa ihmisiä, ei numeroita. Hormonipuutosten kohdalla elämänlaatu on lähes aina, ehkä vaihdevuosien estrogeenikorvaushoitoa lukuunottamatta, kaikkein tärkein mittari siihen, onko jokin hoito kannattavaa.

Unen puute on varmaan lähes jokaiselle tuttua ainakin ajoittaisena vaivana, pienten lasten vanhemmille ja joillekin muille pahempana ongelmana. Sitä on käytetty jopa hoitona masennukseen, mutta se voi toki myös pahentaa masennusta. Jotkut lääkärit uskovat, että fibromyalgian takana olisi yksinkertaisesti huono yöuni. Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani kerrotaan tarkemmin aiheesta.

Eräs ammattikunta, joka laitetaan valvomaan pitkiäkin aikoja, on lääkärit, erityisesti kandit. Suomessa ongelma ei ole niin paha – eräs tuttu lääkäri sanoi vuorojen olleen “vain” 14-tuntisia – mutta Yhdysvalloissa käydään kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö kandien yhä tehdä 28-tuntisia vuoroja ja satatuntisia viikkoja. Nyt hiljattain tosin ensimmäisen vuoden kandien vuorojen maksimipituus laskettiin 16 tuntiin ja viikkojen 80 tuntiin, mikä ei ole miellyttänyt kaikkia.

Univaje heikentää muistia, keskittymiskykyä ja harkintakykyä, jotka lääkärin työssä ovat kaikki tärkeitä. Tietysti vuorokauden mittainen työvuoro uuvuttaa jo muutenkin kuin vain valvomisen takia.

Tuskin yllättää ketään, että pitkät työvuorot lisäävät riskiä, että lääkäri tekee virheitä. Väsynyt lääkäri on vaaraksi potilaalle ja jopa itselleen – esimerkiksi neulanpistot (jotka voivat tartuttaa HIV:tä tai hepatiittia) lisääntyivät selvästi.

Silti pitkille vuoroille löytyy vankka kannattajakunta. Perusteluina on esitetty mm. se, että näin sama lääkäri pystyy hoitamaan samaa potilasta pidempään. Periaatteessa kyllä, mutta luultavasti potilas siirtyy silti vuoron vaihtuessa seuraavalle lääkärille.

Toinen perustelu on, että jos viikossa tekee kandin töitä “vain” 80 tuntia, jäävät opinnot paljon lyhemmiksi kuin jos paiskii töitä 100 tuntia. Vuositasolla tästä tulee lähemmäs tuhannen tunnin ero.

Ja kuulemma kandina olon pitää olla “rankkaa kuin armeijassa”. (Joku voisi kuvitella, että tarkoitus on tehdä hyviä lääkäreitä.) Koska minullakin oli rankkaa, myös tulevilla lääkäreillä pitää olla?

Joillain ihmisillä on merkillinen käsitys siitä, että lisää tunteja tarkoittaa aina lisää työ- tai opiskelutehoa. Surullista, että tällaiseen uskotaan edelleen!

Oppiminen ja muisti vaativat kunnon yöunet toimiakseen. Unen puute ja stressi molemmat lisäävät kortisolin eritystä, mikä sekin heikentää muistia.

Tutkimusten mukaan väärät diagnoosit syntyvät pääasiassa kognitiivisista virheistä – päivystyslääketieteessä jopa yli 90 % (tuossa tutkimuksessa 23 prosenttiin katsottiin olevan osasyynä liiallinen työmäärä). Minusta koko argumentointi ylipitkien vuorojen puolesta on kognitiivinen virhe.

Yhdysvalloissa neljännes lääketieteen opiskelijoista kärsii masennuksesta, yli puolet burnoutista ja 10 % hautoo itsemurha-ajatuksia. (Lähde) Niin, miksiköhän?

Tässä, kuten useimmissa lääketieteen epäkohdissa, tuntuu olevan kyse samasta asiasta: keskitytään numeroihin ihmisten sijasta.

En ole koskaan voinut ymmärtää, miten psykoanalytiikkaa – tai mitään Freudin teorioita – voidaan yhä pitää merkityksellisinä, saati sitten tieteenä, sillä sen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Järkytyin pahasti saadessani tietää, että suomalaisista psykoterapeuteista noin 2/3 pohjaa terapiansa joko psykoanalyysiin tai psykodynamiikkaan (joka on pitkälle samaa, vaikka sohvat ja sikarit puuttuvatkin).

Olen kuitenkin halunnut perehtyä asiaan mahdollisimman hyvin, joten aloin lukea Richard Websterin erinomaisesti argumentoitua Why Freud Was Wrong -tiiliskiveä (josta luin osan jo Hankalaa potilasta kirjoittaessa). Luin myös Osmo Tammisalon kirjan Tavataan ensi viikolla – psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu.

Tammisalon kirjasta toki puuttuu Freudin muiden sekoiluiden (kuten hysteria/neurastenia/konversiohäiriö, kuolemanvietti, infantiili seksuaalisuus jne) syvällisempi analyysi, koska ne menevät aiheen ulkopuolelle. Tässäkin kirjassa kyllä ruoditaan paljon esimerkiksi oidipuskompleksia, josta ei ole mitään näyttöä, sekä pohditaan myös itse Freudin persoonallisuutta sekä häneen liittynyttä, runsaasti itsemurhia aiheuttanutta henkilökulttia.

Tammisalon teos on aiheensa suhteen (ja kokoonsa nähden) varsin läpiluotaava, joskaan ei yhtä taitavasti kirjoitettu kuin Websterin. Tieteellisten tutkimusten ja kirjojen lisäksi Tammisalo on haastatellut monia asiantuntijoita sekä esimerkiksi kysellyt lisätietoja monien tutkimusten tekijöitä. Lainauksia on runsaasti,

Kirjassa perustellaan hyvin, miksi psykoanalyysi on pseudotieteellistä huuhaata – se perustuu Freudin joko spontaanisti tai potilaiden suggeroinnin avulla kehittämiin teorioihin, joita tämä tai kukaan muukaan ei ole koskaan todistanut (monia niistä ei edes voida falsifioida) ja joista monia hän alkoi itsekin viimeisinä vuosinaan epäillä.

Psykoanalyysi ja psykoanalyysiin perustuvat terapiat kyllä toimivat jossain määrin mielenterveysongelmien hoidossa, mutta ei ole näyttöä siitä, että ne toimisivat muita terapioita paremmin (joo, olen lukenut sen Kelan tutkimuksen). Kirjan toinen osa on omistettu kokonaan tälle aiheelle (ja sille, mitä psykoanalyysissa oikeasti tapahtuu).

Ennen näiden kahden kirjan lukemista olin sitä mieltä, että psykoanalytiikka on absurdiudessaan ja vaarallisuudessaan osapuilleen skientologian tasolla. Nyt ymmärrän, että se on kulttina kuitenkin paljon vaarallisempi, koska se otetaan vakavasti – jopa pelottavan monien suomalaisten yleislääkäreiden toimesta. Psykoanalyysi on hyvin kallista (koska sitä annetaan jopa vuosien ajan useita kertoja viikossa) ja psykologisesti vaativaa hoitoa, joka voi myös aiheuttaa merkittävää vahinkoa.

Freud-kirjoja lukiessa aina ällistyy, miten absurdeja ja kauheita asioita niistä löytyykään, ja sitten seuraavalla sivulla tulee vastaan jotain vielä sairaampaa. Koska tunsin jo Freudin sekoilut ja niiden seuraukset varsin hyvin, kirjan pelottavinta antia oli se, miten paljon Hesarissa on käsitelty myönteisesti psykoanalyysia – pelottavimpana esimerkkinä artikkeli, jossa psykoanalyytikko yhdisti lapsuuden ulostus- ja virtsaamiskokemukset aikuisiän rahankäyttöön.

Osmo Tammisalon kirjan kenties hyytävin kohta on jätetty viimeiselle sivulle ennen epilogia ja se on lainaus suomalaisesta tositapahtumiin perustuvasta kirjasta nimeltä Rakkauden kerjäläinen, kirjoittanut Hymy Kankaanpää.

“Tämä terapia on kaikista kohtaamistani valheista suurin. Olen antautunut valheen pauloihin lähes kolmen vuoden ajan, ja olen saattanut itseni kokonaan naurunalaiseksi. Uskoin, että hän on kiinnostunut asioistani ja elämästäni. Luulin löytäneeni hänessä sen, joka ymmärtää ongelmani. – - Hänen jokainen puheenvuoronsa näiden vuosien aikana on ollut valhetta ja silmänlumetta. Noina kolmena tuntina viikossa hän on keskittynyt manipuloimaan mieleeni sen kuvan, että hän olisi kiinnostunut ongelmistani. — Mutta minä olen hänelle vain rahan lähde – - Olen aikuinen, miten voin olla näin jymäytettävissä!”

(Minusta oli mielenkiintoista, että Yliopisto-lehdessä psykoanalyyttisesti suuntautunut psykoterapeutti Pertti Luukkonen arvioi Kankaanpään kirjan varsin positiivisesti, antaen ymmärtää, että se on koskettava, uraauurtava, mielenkiintoinen ja todenmukainen…)

Eilen Inhimillinen tekijä -ohjelmassa puhuttiin kroonisesta väsymysoireyhtymästä eli CFS/ME:stä ja minäkin olin mukana keskustelemassa. Paljon on tullut palautetta, enimmäkseen tosi hyvää, ja tietysti aina ne pakolliset “entä jos kärsitkin tästä toisesta vaivasta?” Toivottavasti yleinen ja usein vaikeasti invalidisoiva sairaus saisi nyt vihdoin ansaitsemaansa huomiota ja lääkärit ja Kela suhtautuisivat siihen edes vähän vakavammin.

Ohjelman nimeksi Yle antoi “Vaiettu väsymys”, joka on harvinaisen tyhmä nimi, kun sairaudessa ei ole kyse väsymyksestä vaan neurologisesta uupumuksesta/lihasheikkoudesta, joka sekin on vain yksi kymmenistä mahdollisista oireista, eikä läheskään kaikilla pahin oire. Joillain taas “uupumus” tarkoittaa sitä, ettei pysty esimerkiksi lainkaan liikuttamaan jalkojaan – ei hirveän kuvaava termi siinä vaiheessa.

Jos et nähnyt ohjelmaa, sen voi katsoa huomenna uusintana (TV1 su 3.3. klo 17:10) tai Yle Areenasta vielä melkein vuoden (myös ulkomailla).

Jos ohjelman nähtyäsi aloit epäillä itselläsi tai jollain läheiselläsi tätä sairautta, kannattaa tutustua CFS-verkkoon. On kuitenkin kymmeniä erilaisia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa kroonista väsymystä tai uupumusta, yleisimpien joukossa esim. kilpirauhasen vajaatoiminta, borrelioosi, keliakia ja homealtistus, joten muitakin syitä on. CFS-verkkoon tulee yhä enemmän niitä, jotka kysyvät “Onko minulla CFS?”, mutta oireet viittaavat enemmän kilpiruauhasen vajaatoimintaan.

Lääkärilehdessä ilmestyi hiljattain Pentti Huovisen hyvä, joskin aiheen laajuuden takia melko pintaraapaiseva, artikkeli elimistön bakteerifloorasta, etenkin suolistobakteereista. Se on vapaasti luettavissa PDF:nä ja twiittasinkin sen jo, mutta ajattelin käydä tässä vielä läpi sen sisältöä. Aihe on todella kiehtova ja koko ajan tulee uusia tutkimuksia, jotka valottavat elimistön omien mikrobien osuutta eri sairauksien synnyssä.

Artikkeli käsittelee suolistobakteerien osuutta allergioiden ja autoimmuunisairauksien synnyssä, kuten MS-tauti, suolistosairaudet ja ykköstyypin diabetes. Joissain sairauksissa bakteerifloora näyttää suojelevan sairaudelta, toisissa taas lisäävän riskiä – riippuu tietysti siitä, mitä bakteereita siihen kuuluu. Artikkelin tietolaatikossa mainitaan myös autismi, mutta sitä ei käsitellä sen enempää (lisää tietoa aiheesta tästä.

Artikkeliin ei ehtinyt mukaan tuore tutkimus, jonka mukaan suolistobakteerien vaikutus autoimmuunisairauksiin liittyisi osittain näiden bakteerien vaikutukseen hormonitasoihin. Toisaalta myös sukupuoli vaikutti flooran koostumukseen. Kenties ne voivat vaikuttaa moniin muihinkin hormoneihin kuin sukupuolihormoneihin?

Suolistobakteerit voivat vaikuttaa myös painoon (mistä blogasinkin jokin aika sitten), insuliiniherkkyyteen munuaiskivien kehittymiseen, lääkkeiden metaboliaan (esimerkkinä syöpälääke irinotekaani, mutta voi olla muitakin, joita ei vielä tiedetä) sekä seksuaaliseen käyttäytymiseen – ainakin jos olet kärpänen, ihmisillä tätä ei ole tutkittu. Jotkut bakteerit tuottavat myös syövän kasvua hillitseviä aineita. Viime viikolla uutisoidun tutkimuksen mukaan suoliston bakteerit voivat säädellä myös verenpainetta.

Ripuli sotkee herkästi suoliston bakteerikantaa. Suolistotulehduksille herkillä koe-eläimillä norovirus aiheutti suolistotulehduksen, johon antibiootti tepsi, vaikka norovirukseen se ei tietysti vaikutakaan. (Tästä herää tietysti kysymys, kun erittäin monet ruokamyrkytysbakteerit voivat aiheuttaa jälkitauteja, niin suolistossa kuin nivelissäkin, voiko se liittyä suolistoflooraan?)

Noroviruksen oireita saattaa lievittää hiivaprobiootti Saccharomyces boulardii, jota Suomessa myydään nimellä Precosa ja on nyt mainostettu paljon. Siitä ei ole tietoa, voisiko se vähentää suolistoflooralle koituvia haittoja. Hyvällä tuurilla vatsataudin jälkeen umpilisäkkeestä tulee hätiin “säilössä” olevia suolistobakteereita, tai ainakin näin tämänhetkisen tiedon perusteella on arveltu.

Antibioottien käyttö, ja etenkin haittoja, käsitellään artikkelissa kohtuullisen paljon, mutta muita tapoja korjata suoliston dysbioosia, kuten ulosteensiirrot ja probiootit, vain vähän, eikä prebiootteja mainita. Ulosteensiirrosta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, sitähän tutkitaan Suomessakin paljon. Eilen bongasin lokakuussa konferenssijulkaistun tutkimuksen, jossa bakteerimassan siirto suoraan suolistoon oli tehokas CFS/ME:n hoidossa.

Probioottien käyttöä rajoittaa montakin asiaa. Ei tiedetä, miten hyvin ne jäävät suolistoon (tosin niillä voi olla vaikutuksia, vaikka eivät jäisikään), ei tiedetä mitkä bakteerikannat olisivat erityisen edullisia tietyissä sairauksissa ja vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä. Joissain tutkimuksissa yhdelle ihmiselle edullisesti vaikuttavat bakteerit ovat toisen ulosteisiin tuottaneet jopa myrkyllisiksi luokiteltavia aineita.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin artikkelin kohdan “Monien imeytymättömien ruoka-aineiden, kuten eräiden kiinalaisten yrttien, uskotaan muuttavan suolen bakteeriston koostumusta ja tätä kautta vaikuttavan elimistön aineenvaihduntaan“, koska vain pari päivää ennen artikkelin lukemista olin miettinyt, voisiko tämä mekanismi selittää joidenkin kiinalaisen lääketieteen käyttämien omituisten aineiden mahdolliset terveysvaikutukset.

Toinen mielenkiintoinen ajatus oli spekulointi siitä, voisivatko suolistobakteerit vaikuttaa myös elinikään, siis suorasti, eivät vain muita sairauksia ehkäisevän vaikutuksen kautta. Eläimillä ne voivat nimittäin erittää rapamysiiniä, joka pidentää elinikää.

Terveystalolta sataa jatkuvasti tiedotteita Suomen terveystoimittajien jäsenille, joista useimpia en edes vaivaudu lukemaan. Tämänaamuinen Seulonnat edistävät naisten terveyttä osui kuitenkin silmääni. Ikävä kyllä.

Tiedote käsittelee mammografiaa, tietenkin positiivisesta perspektiivistä. Kuitenkin on hyvin tiedossa, että monilla ryhmillä rintasyöpäseulonnoista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä (kts. esim. eilinen Lääkärilehden uutinen ja NYT:n artikkeli – myös tämä Lääkärilehden juttu kannattaa lukea).

Terveystalon tiedote ei mainitse minkäänlaisia haittoja, vaan antaa ymmärtää, että mammogrammi on aina hyödyksi. Myöskään Terveystalon sivuilla oleva FAQ ei mainitse mammografian haitoista mitään.

Rintasyöpäseulonta voi pelastaa henkesi. Se on tosin hyvin epätodennäköistä (myös silloin, jos sinulta löytyy mammografiassa rintasyöpä). Rintasyöpäseulonta voi myös viedä henkesi (tai pilata elämänlaatusi turhilla syöpähoidoilla, joita et olisi koskaan tarvinnut).

Varsin kuvaava on tämä katsausartikkeli, jonka abstrakti alkaa: “Mammography screening is a profit-driven technology posing risks compounded by unreliability.” (Kursivointi omani.) Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täällä.

Kirjoittanen syöpäseulonnoista myöhemmin lisää. Se ei tämän blogin aihepiiriin suoranaisesti kuulu, mutta on vaivannut minua vuosien ajan. Lääketieteen piirissä monissa asioissa maalaisjärki ei valitettavasti päde.

Ei ole välttämättä yllättävää, että verkosta voi löytää sellaisia tietoja lääkkeistä, joita ei ole pakkausselosteissa. Löytyy sivustoja, joille voi ilmoittaa sivuvaikutuksia tai keskustella lääkkeistä, mutta joskus Google löytää mainintoja aivan satunnaisilta foorumeilta ja blogeista.

New York Timesin viime viikolla ilmestyneessä jutussa hakukoneita hyödynnettiin kuitenkin mielenkiintoisella tavalla: tutkittiin mitä ihmiset olivat hakeneet, eivät välttämättä löytäneet. Kun hakutietokannoista etsittiin SSRI-masennuslääke paroksetiiniin ja kolesterolilääke pravastatiiniin yhdessä liittyneitä hakukyselyitä, saatiin vihjeitä siitä, että lääkkeiden yhdistelmä voi aiheuttaa korkeaa verensokeria.

Myöhemmässä tutkimuksessa pystyttiin tutkimaan, oliko sama (anonymisoitu) käyttäjä etsinyt eri hauissa lääkkeiden nimiä ja korkeaa verensokeria tai sen oireita (kuten näön sumuisuus). Jälleen havaittiin selvä yhteys.

Internet tarjoaa massan voimaa. Esimerkiksi Curetogether-sivusto, josta olen aiemminkin täällä kirjoittanut, kerää potilaiden arvioita eri hoitojen tehosta ja haitoista ja koostaa niistä raportteja. Niistä voi tulla ilmi yllättäviäkin seikkoja, kuten se, että kolme virallista fibromyalgialääkettä saivat kaikki alle nollan (=enemmän haittaa kuin hyötyä) pisteet.

CureTogetherin on ostanut 23andMe-nettipalvelu, josta voi tilata oman perimänsä kartoituksen varsin edulliseen $99 hintaan. Päälle tulee tosin postikuluja jopa kymmeniä euroja, koska sylkinäyte pitää toimittaa Yhdysvaltoihin pikakuriirilla. Silti hinta on edullinen, eihän sillä saa Suomessa kuin pari verikoetta ja 23andMe arvioi esimerkiksi kymmenien eri sairauksien riskin.

23andMe tekee myös tutkimuksia niiden käyttäjien tiedoilla, jotka ovat tähän antaneet luvan. Voit täyttää kyselyitä, joissa vastaat esimerkiksi siihen, oletko koskaan sairastanut mitään tiettyä sairautta. Kun vastaajia on tuhansia, vastaajista analysoidaan, yhdistyvätkö tietyt geenimuodot tutkittavaan sairauteen.

Hiljattain 23andMe julkaisi tutkimuksen geenimuodoista, jotka näyttävät lisäävän likinäköisyyden riskiä. Tutkittavia oli lähemmäs 50 000, joka on häikäisevän suuri määrä. Yleensä geenimuotoja tutkitaan vain enintään pariltasadalta ihmiseltä kerrallaan, koska muuten tutkimus tulisi liian kalliiksi. Niinpä yksi tutkimus löytää yhteyden ja toinen ei sitä enää havaitse.

Kaikki tällainen on tietysti aina kamppailua tiedon vapauden ja yksityisyyden suojan välillä. 23andMessä voi säätää omat yksityisyysasetuksensa tarkkaan, mutta moni pelkää, että entä jos palveluun murtaudutaan. Henkivakuutusfirma tai sairasvakuutus olisi varmasti kiinnostunut tietämään siitä, että geeniesi mukaan sairastut Huntingtonin tautiin, johon tällä hetkellä ei ole ehkäisykeinoa.

Yksi on ainakin selvää: Internet tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden saada tietoa. Ja mitä enemmän tietoa tuotetaan, sitä enemmän siitä on apua.

Jos saat lääkkeestä erikoisen sivuvaikutuksen, lääkärisi olisi hyvä tehdä siitä ilmoitus. Yleensä ihmiset eivät jaksa vaivautua. Sivuvaikutuksesta kirjoittaminen nettiinkin, vaikka Suomi24:ään tai jonkun blogin kommentteihin, voi sekin kuitenkin auttaa muita.

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten jotkut sairaudet leimataan harvinaisiksi siksi, että lääkärit eivät osaa diagnosoida niitä. Usein käy kuitenkin niin, että jokin sairaus oletetaan harvinaiseksi, koska siitä ei juuri puhuta.

Olen kyllästynyt, kun joudun aina hokemaan, että ei, CFS/ME ei ole harvinainen sairaus (vaikka suomalaiset lehdet tykkäävät niin kirjoittaa), se on moninkertaisesti yleisempi kuin vaikkapa samanlainen MS-tauti. Usein näkyy väitettävän, että “MS-tauti on nuorten aikuisten yleisin invalidisoiva neurologinen sairaus”, vaikka todellisuudessa CFS/ME on. (Se on ainakin Briteissä myös yleisin lasten pitkien koulupoissaolojen syy.)

Myös Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjastani on useassa lehdessä puhuttu harvinaisia sairauksia käsittelevänä teoksena, mitä se ei ole, vaikka osa sen käsittelemistä sairauksista onkin harvinaisia. Eräs lehtiarvostelu (jonka kirjoittaja ei ollut lukenut kirjaa kokonaan) ihmetteli, että miksi tässä “harvinaisia sairauksia käsittelevässä kirjassa” esitellään yleisiäkin sairauksia.

Ihmiset olettavat, että CFS/ME:n täytyy olla harvinainen sairaus, koska siitä ei ennen viimeistä paria vuotta ole käytännössä lainkaan puhuttu Suomessa (esim. Briteissä siitä on kyllä puhuttu paljon jo vuosien ajan). Sairauksien näkyvyys ja tunnettuus ei kuitenkaan usein korreloi juuri lainkaan sen kanssa, miten yleisiä ne ovat.

Esimerkiksi lihassurkastumasairaudet ovat harvinaisia, mutta niiden näkyvyys on kohtalaisen hyvä, koska ne näkyvät niin vahvasti päällepäin. Joistain sairauksista kirjoitetaan paljon siksi, että niitä pidetään niin julmina ja traagisina, kuten motoneuronisairaus ALS, joka vääjäämättä vie toimintakyvyn kokonaan ja lopulta johtaa kuolemaan. (CFS/ME voi tosin tehdä saman.)

Oletko kuullut esimerkiksi fruktoosin imeytymishäiriöstä? Jos et ole lukenut kirjaani tai tunne ravitsemusasioita hyvin, luultavasti et. Se vaivaa kuitenkin useaa prosenttia ihmisistä, joidenkin arvioiden mukaan lieväasteisena jopa 40 prosenttia. Useimmilla meistä on myofaskiaalisia triggerpisteitä (vaikka ne eivät toki aina vaivaa sairaudeksi luokiteltavalla tavalla), mutta suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan niistä.

Harva maallikko tuntee myöskään fosfolipidivasta-aineoireyhtymää, jota sairastaa jopa 1-5 % ihmisistä ja joka voi johtaa kuolemaan. Samanlaisia lukuja on annettu histamiini-intoleranssille, jota ei tosin pidetä tappavana, mutta varsinkin diagnosoimattomana voi kyllä pilata elämälaadun tehokkaasti.

(Lisää tietoa näistä ja monista muista sairauksista kirjastani.)

Ja taas kääntyy puhe CureTogetheriin, ainakin hetkeksi. Traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoito on aiheena ensimmäisessä hoitovertailuraportissa pitkään aikaan. Kyseessä on siis kooste satojen eri käyttäjien arvioista, mitkä ovat parhaita hoitoja.

Tehokkaimpien hoitojen joukkoon ei mahtunut masennuslääkkeitä, ahdistuslääkkeet ja lääkekannabis kyllä. Ja TOP-10:een ylsi yksi hoito, joka ensikuulemalta vaikutti varsin oudolta: läpinäkyvä suihkuverho. Jonkun mielestä tämä ei ehkä olisi hoitokeino lainkaan.

Kun asiaa miettii tarkemmin, se kuulostaa yhä loogisemmalta. Jos on tietynlaisia vaikeita traumoja, suihkussa käynti voi tuntua pelottavalta, turvattomalta tilanteelta ja läpinäkyvä suihkuverho lisää turvallisuuden tunnetta.

On monia sairauksia ja vaivoja, joihin voi saada apua Niksi-Pirkka-henkisestä kotikonstista, pienestä elämänmuutoksesta, joka ei juuri vaikuta arkeen muuten, mutta ainakin osalla ihmisistä lievittää selvästi oireita tai voi joskus viedä ne jopa kokonaan pois. Tuli mieleen muitakin tällaisia, joista osa on erittäin hyvin tunnettuja, osa huonommin.

• tukisukat (jalkojen turvotus, dysautonomia)
• värilasit/värilliset kalvot luettavan tekstin päällä (lukihäiriö ja jotkut muut lukemisvaikeudet)
• sängyn päädyn kohottaminen (refluksitauti)
• parempi ergonomia (käsi-, hartia- ja selkävaivat)
• tukipohjalliset (voi helpottaa esimerkiksi pitkästä akkavarpaasta kärsivän selkävaivoja)
• purukumin pureskelun vähentäminen (TMJ-vaivat, jännityspäänsärky)
• ongelmallisten ruoka-aineiden jättäminen pois (mm. allergiat ja monet muut sairaudet)
• lentokonekorvatulpat (paineen tunne ja tukkoisuus korvissa lentäessä)
• kuumavesipullo (esim. kuukautiskivut – joillain tepsii lääkkeitä paremmin)
• nenälaastarit (kuorsaus – tutkimusnäyttö on tosin ristiriitaista, toimivatko ne oikeasti)

Tietysti jotkut muutokset ovat vieläkin itsestäänselvempiä kuin jotkut tämän listan kohdista, esimerkiksi korvatulpat tai kuulosuojaimet kuuloyliherkkyyteen tai aurinkolasit valonarkuuteen.

Itse kärsin aikoinaan pahasta paniikkihäiriöstä, johon löytyi apu aikakauslehden postipalstalta(!). “Niksi” meni suunnilleen näin: kun paniikki iskee, keho kuvittelee, että olet kuolemassa. Sen sijaan, että yrittäisit hokea “kaikki on hyvin” tai muuten vastustaa tunnetta, sano itsellesi “On sellainen olo, että kuolen. No, ei kai tässä muukaan auta, kuollaan sitten vain”.

Tämä ei ole yleisesti hyväksytty hoitomuoto, ainakaan tietääkseni, eikä julkaistu vertaisarvioidussa lääketiedelehdessä, eikä varmaan toimi kaikilla, mutta minulla se katkaisi paniikkikohtaukset, eikä niitä ole 10 vuoteen enää tullut.

Oletko saanut apua oireisiisi jostain pienestä jutusta, joka ei ole lääke, ravintolisä tai yleisesti sairauksien hoitoihin luokiteltava asia? Mistä kuulit siitä vai keksitkö sen itse?

The Emperor of All Maladies: A Biography of Cancer on nimensä mukaisesti “syövän elämäkerta”, syöpälääkäri Siddhartha Mukherjee kirjoittamana. Se on periaatteessa syöpään liittyvien asenteiden, syöpätutkimuksen ja syöpähoitojen historiikki, jossa on jonkin verran myös tapauskertomuksia, lähinnä sen kirjoittaneen lääkärin omalta vastaanotolta.

600-sivuinen kirja pääsee asioihin varsin syvälle. Esimerkiksi rintasyövän hoidosta luuytimen siirrolla kerrottiin mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita, joita ei mainittu lainkaan pelkästään ko. aihetta käsitelleessä teoksessa. Erilaisten syöpään liittyvien lääketieteellisten asioiden yhteiskunnalliset vaikutukset ja toisaalta yhteiskunnallisten liikkeiden/ilmiöiden (kuten AIDS-aktivismi, kuulento ja feminismi) vaikutus syöpätutkimukseen tulevat hyvin esille.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen (uskoakseni myös aihetta tuntemattomalle), inhimillinen ja erittäin selkeästi selitetty (esim. syövän ja sen hoitojen biologiset mekanismit). Eräs asia jäi kuitenkin pahemman kerran vaivaamaan.

Syöpähoitojen pioneeri William Coley mainitaan ohimennen alaviitteessä(!) eikä syövän immunoterapiaa käsitellä muutenkaan käytännössä lainkaan. Alexander Solženitsynin Syöpäosasto-romaania lainataan taajaan, mutta mainitsematta, että Solženitsyn itse parani syövästään romaanissakin mainitulla immunoterapialla. Mielestäni Coleyn ja immunoterapian jättäminen pois on aivan käsittämätön virhe.

Kirja keskittyy myös hyvin pitkälti Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, kuten tällaiset teokset yleensä, vaikka esimerkiksi Eberin papyrus ja rintasyöpää sairastanut persialainen kuningatar Atossa mainitaankin useaan kertaan. Aasiassa käytetyistä syöpähoidoista puhutaan hyvin vähän, mikä osittain liittyy tuohon immunoterapioiden poisjättämiseen.

Kirjassa ei käsitellä erilaisia syöpätyyppejä läheskään “tasapuolisesti”, vaan esimerkiksi leukemia ja rintasyöpä saavat paljon muita enemmän palstatilaa eivätkä jotkut syövät lainkaan. Tässä on tosin kyseessä ennemminkin kirjan luonne: se on yhteiskunnallisesti luotaava teos eikä syöpäatlas.

Hiljattain kuulin homeopaattisesta liikunnasta ja kiinnostuin heti. Siinä missä tavallinen homeopatia sotii fysiikan lakeja vastaan, homeopaattinen liikunta on täysin sopusoinnussa kinesiologian oppien kanssa. Sinänsä outoa, etteivät urheiluvalmentajat jo yleisesti harjoita tätä liikuntamuotoa.

Hieman panostustahan laji vaatii. Aluksi ajattelin, että homeopaattinen liikunta olisi helppoa, mutta kun luin siitä enemmän, kävi ilmi, että se vaatii kuitenkin joitain apuvälineitä. Tärkein on tietysti millimetripaperi. Liikunnan tehohan heikkenee, jos liikkeet ovat liian suuria. On siis hyvin tärkeää mitata kaikki liikkeet millimetripaperin avulla.

Aluksi on syytä aloittaa varovasti, eli vähän laajemmilla liikkeillä. Harjoituksen edetessä liikunnan määrää ei tietenkään lisätä, vaan liikkeiden kokoa päinvastoin vähennetään, jolloin ne muuttuvat tehokkaammiksi. Tämä alkaa tietysti olla haastavaa varsinkin siinä vaiheessa, kun liikkeet muuttuvat alle millimetrin kokoisiksi ja niitä alkaa olla vaikea hallita.

Lopputulos on kuitenkin varmasti palkitseva. Kävin juuri hakemassa kaupasta millimetripaperia ja aion aloittaa harjoittelun tänään.

Aiheesta on toki tehty tutkimuksiakin, esim.

Ools AF, Nutz IM. Homeopathic exercise in the treatment of functional weakness. J Paran Phenom. 1984 Apr 1;101(23):666-7.

Ools AF, Yko PS, Lulz GG. ‘Homeopathic’ exercise improves airway resistance and tension contractibility in the human guinea pig. JOMG. 2012 Dec 21;112(42):123-234.

Jostain syystä en onnistunut kuitenkaan löytämään näitä varsinaisia papereita, mutta ehkä joku muu löytää?

Käynnissä on lisääkin tutkimuksia, erityisesti WTFU:ssa (West Texas/Floridan yliopisto). Tuo April F. Ools on kirjoittanut aiheesta paljon artikkeleita. Kannattaa etsiä lisätietoa Googlella.

Minulla on syytä uskoa, että viime vuonna esittelemäni superruoka skanmarja tehostaa homeopaattisen liikunnsn vaikutusta.

Tiesitkö, että EU:ssa on hyväksytty myyntiin uusi MS-lääke, joka on samaa tavaraa kuin “myrkkysohvien” voimakkaasti allergisoinut homeenestoaine?

No, periaatteessa dimetyylifumaraatti ei ole vielä saanut lopullista myyntilupaa, vaan CHMP on ainoastaan suositellut myyntiluvan myöntämistä ja lopullinen päätös tulee ymmärtääkseni toukokuun aikana. Yleensä päätökset noudattavat näitä suosituksia. Yhdysvalloissa FDA hyväksyi dimetyylifumaraatin RRMS:n eli aaltoilevan MS-taudin hoitoon viime viikolla nimellä Tecfidera.

Toisin kuin jotkut amerikkalaiset uutispalvelut ovat väittäneet, dimetyylifumaraatin käyttötarkoitus ei ole MS-taudin oireiden lievittäminen, vaan useimpien MS-lääkkeiden tapaan pahenemisvaiheiden vähentäminen ja sairauden etenemisen hidastaminen.

Dimetyylifumaraattia on käytetty psoriaasin hoitona jo 1950-luvulta(!) asti, mm. Saksassa. Sitä on tutkittu myös mm. sarkoidoosin, uveiitin, granuloivien ihosairauksien, alopecia areatan ja Crohnin taudin hoidossa.

Useiden lähteiden mukaan dimetyylifumaraatin vaikuttava osa olisi fumaraatti. Fumariinihappoa ja esimerkiksi karnitiinifumaraattia (karnitiini on aminohappo, jota käytetään usein esim. MS-fatiikin hoidossa) myydään luontaistuotteina, vaikka Suomessa niitä lienee vaikea löytää. Niiden tehosta ei kuitenkaan ole näyttöä, eikä ole tietoa, voivatko ne laskea valkosolumäärää tai nostaa maksa- ja munuaisarvoja kuten dimetyylifumaraatti.

Ripuli on dimetyylifumaraatin hyvin yleinen sivuvaikutus – saksalaissivustolla lähes puolet 75 psoriaasipotilaasta ilmoitti saaneensa dimetyylifumaraatista ripulia. Se voi aiheuttaa myös vatsavaivoja, pahoinvointia ja punastelua. Osalla ripuli ja vatsavaivat ovat olleet todella ongelmallisia, mutta toisilla ne ovat menneet kokonaan ohitse. Dimetyylifumaraatti ei ilmeisesti lisää infektio- tai syöpäriskiä (vaikka luulisi, että se voisi näin tehdä, kun kerran osalla potilaista valkosoluarvot laskevat).

Oraalisia MS-lääkkeitä on puskenut nyt markkinoille vauhdilla, ottaen huomioon, että yhtään virallista sellaista ei vielä pari vuotta sitten ollut, vaan kaikki lääkkeet annosteltiin lihakseen, ihon alle tai suoneen. Nyt on sairauden etenemistä hidastava fingolimodi (Gilenya), oireita lievittävät 3,4-diaminopyridiini ja fampridiini (Fampyra) sekä pian (oletettavasti) tämä.

Tietysti pieniannoksista naltreksonia on käytetty oraalisena MS-lääkkeenä erinomaisin tuloksin jo parikymmentä vuotta, vaikka ensimmäiset tutkimukset tulivatkin vasta muutamia vuosia sitten. Itse uskon LDN:n olevan parempi vaihtoehto kuin mikään edellämainituista, niin turvallisuuden ja sivuvaikutusten kuin senkin suhteen, että se yleensä sekä pysäyttää sairauden etenemisen että lievittää oireita (ja se toimii kaikentyyppiseen MS-tautiin, myös ensisijaisesti etenevään).

Kaiken lisäksi LDN voi joskus palauttaa merkittävästi jo kadonnutta toimintakykyä. Eräs tuttavani ei kyennyt MS-taudin takia enää edes syömään ja pukemaan itse ja nyt hän on ollut LDN:n ansiosta hyvässä kunnossa jo vuosia, käyttää pyörätuolia enää vain lentokentillä.

Minulta on syksyllä tulossa (toivottavasti) uusi kirja, aiheena autoimmuunisairauksien hoito. Siinä esitellään toki runsaasti erilaisia hoitoja myös MS-tautiin.

Musiikkitalossa on kosteusongelmia, kirjoitti Helsingin Sanomat tänään. “‘Pikkujuttu’, sanoo rakennuttajan edustaja.” Kuinka ollakaan.

Miten hemmetissä pari vuotta vanhassa rakennuksessa, joka maksoi pökerryttävät noin 150 miljoonaa euroa, voi olla kosteusongelmia?

Varmaan siksi, että Suomessa on hyväksyttävää rakentaa vähän niin ja näin. Kosteusvaurioita ja homeongelmia ei edelleenkään oteta vakavasti. Pahimmillaan niille suorastaan nauretaan.

Kaverini asuessa HOASilla asunnossa oli näkyvää hometta. Kävi ilmi, että yksi edellisistä asukkaista joutui homeen takia sairaalaan. HOAS ratkaisi ongelman hankkimalla uudet asukkaat.

Kaverini on nykyään täysin vuoteenoma. Siitä ei voi syyttää pelkkää hometta, koska hän oli sairastunut jo sitä ennen, mutta ei voi myöskään sanoa, että sillä ei olisi ollut mitään osuutta.

Homeesta kärsivien, kuten pitkäaikaissairaiden yleensäkin, oireita vähätellään, heille nauretaan ja oireiden syytetään olevan korvien välissä – vaikka pupillit olisivat näkyvästi erikokoiset tai yskiessä tulisi verta. Heitä savustetaan ulos työpaikoilta ja sairauskorvaukset jäävät usein saamatta.

Suomi on täynnä homekoteja, homekouluja ja hometyöpaikkoja. Pian, ehkä jo nyt, myös homemusiikkitalo.

Home sweet home!

Joskus tunnen itseni papukaijaksi, joka aina jonkun telottua itsensä alkaa hokea “kokeile bromelaiinia”. Jos henkilö uskaltautuu kokeilemaan, usein parin päivän päästä saa kuulla “Miten se voikin toimia niin hyvin?” (ja ehkä siihen liittyy implikoitu kysymys: miksei kukaan ole kertonut minulle aikaisemmin?).

Tämä ei ole mainos – minulla vain sattuu olemaan erittäin positiivisia kokemuksia siitä, samoin kuin usealla kaverillani, oli sillä sitten lääkitty venähtänyttä nilkkaa, nivelpussintulehdusta tai rannekanavaoireyhtymää. Olen pari kirjaa ja graduakin pelastanut, kun bromelaiinin avulla kirjoittajan piinaava rasitusvamma on helpottanut.

Bromelaiini on ananaksesta valmistettava proteolyyttinen eli proteiinia sulattava entsyymi, jolla on voimakasta inflammaatiota eli tulehdusta lievittävää ja immunomodulatorista vaikutusta. Sitä myydään lisäravinteena, joskin suomalaisissa valmisteissa kuten Ananas Strong sitä on usein valitettavan vähän. Joskus näkee suositeltavan ananasmehun juomista, mutta bromelaiinia on eniten kuitenkin ananaksen varressa (ja mehun pastörointi taitaa tuhota sen).

Yksi bromelaiinin tärkeimpiä käyttötarkoituksia on akuutti ja krooninen poskiontelontulehdus. Kroonisesta löytyy useita tutkimuksia, myös yksi satunnaistettu kaksoissokkotutkimus, mutta ne ovat lähes kaikki 1960-luvulta. Akuutista on yksi uudempi tutkimus.

Bromelaiinia käytetään usein nivelreuman hoidossa, mutta ainoa tutkimus(?) on tehty vuonna 1964. Nivelrikossa on tehty useita tutkimuksia, tosin näyttö on ollut jossain määrin ristiriitaista.

Bromelaiinilla on hoidettu haavaista paksusuolentulehdusta, mutta siitä on vain eläintutkimuksia ja kahden potilaan tapaussarja. Lupuksesta ei ole tutkimuksia, mutta eräs tutkija ehdottaa bromelaiinia SLE:n hoidoksi.

Bromelaiini saattaa parantaa antibioottien tehoa, tosin tästä ei ole selvää näyttöä. Sitä on käytetty myös lyhentämään parantumisaikaa viisaudenhampaan poiston jälkeen. Sillä on syövän kasvua hillitsevää vaikutusta ja se voi estää etenkin etäpesäkkeiden muodostumista.

Bromelaiinia on käytetty myös laihdutusvalmisteena, mutta en ole kovin vakuuttunut sen tehosta tässä käytössä.

Suosittelen bromelaiinia, jos joutuu rehkimään fyysisesti paljon enemmän kuin yleensä, esimerkiksi muutossa tai käy työkavereiden kanssa harrastamassa jotain liikunnallisempaa, kuin mitä yleensä puuhaa. Itselläni se on ollut mainio apu, kun haluan sairaudestani huolimatta pelata Wiillä urheilupelejä.

Em. käytössä bromelaiini on ylivoimaisesti tehokkainta etukäteen otettuna. Vammoja on toki vaikea ennakoida, mutta esimerkiksi muuttohommissa tai Wiin peluussa suosittelen ottamaan sitä pari tuntia ennen urakan alkua. Näin rasituksenjälkeinen lihaskipu vältetään usein kokonaan.

Bromelaiini kannattaa ottaa tyhjään vatsaan (tai ainakin ilman proteiinia), sillä muuten osa sen tehosta menee hukkaan ruoansulatusentsyyminä.

Sopiva annos bromelaiinia on 500 – 1 000 mg päivässä (bromelaiinia, ei ananaksen varsijauhetta). 250 mg voi auttaa, mutta esimerkiksi joidenkin tuotteiden sisältämä 125 mg on liian vähän (ellei ota useampaa kapselia/tablettia). Suuremmat annokset ovat saattaneet aiheuttaa joillain sydämentykytystä.

Bromelaiinilla ei yleensä ole sivuvaikutuksia (pl. edellämainittu). Joskus se voi aiheuttaa vatsavaivoja, mutta sama pätee käytännössä kaikkiin lisäravinteisiin ja lääkkeisiin. Kenelläkään tutullani tätä ei ole esiintynyt.

Bromelaiini voi vaikuttaa veren hyytymiseen. On siis syytä keskustella lääkärin kanssa, jos sinulla on sen puolen ongelmia tai käytät esimerkiksi verenohennuslääkkeitä. Mahahaavasta kärsivän ei todennäköisesti ole hyvä käyttää bromelaiinia.

Bromelaiini ei välttämättä sovi ananakselle allergisille. He voivat halutessaan kokeilla jotain muuta proteolyyttistä entsyymiä kuten papaiini, serrapeptaasi tai nattokinaasi, joilla on samankaltaisia vaikutuksia, mutta ne ovat yleensä selvästi kalliimpia.